— Stjernfelteiltä?
— Niin, tapasin heidät Firenzessä. He asuvat siellä nykyään, eivät tahdo jättää tyttärensä hautaa. Heiltä minä kuulin sinusta ensi kerran tarkemmin, isä oli hiljentänyt ääntään. He kertoivat, että sinä olit ollut hyvin rakas heidän tyttärelleen.
Iriksen huulet vapisivat.
— Voi Ulla, kuiskasi hän.
— Sinä muistat häntä vielä? kysyi isä.
— Ullaako? En unohda häntä koskaan, koskaan. Ei kukaan ole minulle sitä mitä Ulla. Pidän paljon Kaarinasta ja Hanna Strömistä vielä enemmän, mutta ei kukaan tule minulle niin rakkaaksi kuin Ulla oli.
Isä siveli hänen hiuksiaan.
— Pikku tyttöni, sanoi hän hellästi. Hän oli suloinen olento kuvasta päättäen, ja vanhemmat surevat häntä vielä. He kertoivat, että Ulla usein oli toivonut tapaavansa minua Italiassa kertoakseen minulle tyttärestäni. Iris ikävöi isäänsä, hän oli sanonut, meidän täytyy lähettää hänet kotiin. Ja kuullessani heidän juttelevan sinusta, valtasi minut kova koti-ikävä ja halu nähdä tytärtäni.
Hän vaikeni ja Iris näki syvän varjon leviävän hänen kasvoilleen. Hän ei arvannut, mitä isä ajatteli, mutta jotain raskasta se oli. Henrik Klewe muisti pitkiä vuosia, joita hän oli viettänyt erillään lapsestaan, levotonta elämäänsä ja harharetkiään. Hän tarttui tytön käteen.
— Iris, sanoi hän hiljaisella äänellä. — Minä olen sinulle paljon velkaa. Joskus, kun tulet suuremmaksi ja opit paremmin ymmärtämään elämää, kerron sinulle, mikä niin kauan on pidättänyt minut poissa kotoa. Nyt pyydän vain, että opit minua isänäsi rakastamaan.