Mutta ennen lähtöä Iris kävi neiti Hammarin luona jäähyväisillä. Roosa täti hymyili ja taputteli häntä iloisesti. Hän oli hyvillään siitä, että lapsi oli saanut takaisin isänsä. Neiti Hammar piti Irikselle pitkän varoitussaarnan vielä lähtiäisiksi. Hänen mielestään Iris oli mennyttä, nyt kun hän joutui isän käsiin.
— Olen varma siitä, että hänestä olisi tullut kunnollinen tyttö, jos minä olisin saanut kasvattaa häntä loppuun asti, sanoi hän Roosa tädille jäljestäpäin. Nyt sitävastoin isä tietysti turmelee hänet.
— Herramme tietää kyllä, itse, mitä teitä Hän lapsiaan kuljettaa, sanoi Roosa täti harvinaisen pontevasti. — Ja rakkaus saa usein enemmän aikaan kuin lemmetön käsi.
Mutta Iriksen askeleet olivat keveät hänen astuessaan neiti Hammarin luota kotiin, missä isä odotti viedäkseen hänet maalle.
Jätettyään kaikille muille hyvästi, pistäysi Iris vielä keittiössä Ulriikan luona. Kyyneleet vierivät estelemättä vanhan palvelijan työnuurtamia poskia pitkin. Ulriika parka, hän oli rakastanut orpoa silloin, kun kaikki muut häntä halveksivat. Hän iloitsi siitä, että Iris oli nyt suojattu, mutta sydänalassa tuntui niin kumman tyhjältä. Nyt ei ollut ketään, jonka puolesta huolehtia.
Iris kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri.
— Hyvästi, sinä rakas, vanha Ulriika. Vieläkö muistat iltaa, jolloin istuin huoneessasi, ja sinä lupasit minulle, että vielä valkenee? Valaskala, tiesi totta.
— Minun uneni tietävät aina totta, vakuutti Ulriika kyynelsilmin.
— Hyvästi! Hyvästi! huudahti Iris vielä kerran juosten portaita alas.
Ulriika katseli silmiään pyyhkien hänen jälkeensä. Pieni käsi pujahti hänen karheaan kouraansa. Se oli Sissi, joka katkerasti itki Iriksen lähtöä.