* * * * *
— Isä, et ole sanonut, minne matkustamme? lausui Iris junavaunussa.
— Olen hankkinut meille kesäasunnon synnyinpitäjässäsi, vastasi isä.
Iris vaipui mietteisiin. Hän ei tiennyt iloitako vai surra sitä, että joutui lähelle Metsäpirttiä. Ehkä olisi ollut parempi asettua kauemmaksi, kun ei kuitenkaan saanut asua Metsäpirtissä.
He astuivat laivaan ja istuivat molemmat muistoihinsa vaipuneina. Tutut maisemat herättivät kumpaisessakin eloon entiset päivät. Mutta Iriksen muistot olivat paljoa valoisammat kuin isän.
— Mutta, isä, mehän matkustamme aivan Metsäpirtin ohi, muistutti Iris, kun laiva lähestyi laituria, josta veneellä tavallisesti jatkettiin matkaa Metsäpirttiin.
— Niinkö luulet? sanoi isä hymyillen.
Iriksen oli vallannut omituinen levottomuus. Hänestä tuntui että Tanelin olisi pitänyt olla laiturilla veneineen kuten monasti ennen. Siksi hän tuskin hämmästyi, kun näki hänet yhtä tanakkana, yhtä hynvyilevänä kuin ennenkin rantakalliolla.
— Onpa Iris kasvanut, sanoi Taneli harvakseen. Hän puristi tyttöä lujasti kädestä ja hymyili tyytyväisenä.
Iris ei enää kysynyt, minne matka suunnattiin. Hän tiesi, että Taneli souti Metsäpirttiin. Rannalla seisoi Sere.