Hän selvitti harjalla pitkiä vaaleita hiuksiaan ja näytti kovin nyrpeältä.
Rouva Heinonen huokasi väsyneesti korkeiden patjojensa ja pielustensa välistä.
— Ester kulta, älä puhu noin, onhan hän serkkusi.
— Entä sitten! Minusta on hyvin ikävä, että kotiimme haalitaan kaikenmoisia maamoukkia. Eikö hän voi asua jossakin muualla?
— Isä tahtoo, että hän asuu meillä. Rouva Heinosen ääni oli hänen tätä sanoessaan kovin valittava.
Hoikka, hyvin Esterin näköinen kahdeksantoistavuotias tyttö astui huoneeseen.
— Onko äiti taas sairas? kysyi hän painaen huolimattoman suudelman rouva Heinosen poskelle.
— Vain väsynyt, Elin. Eiliset kutsut ja pienen vieraamme äkillinen tulo. Sen enempää eivät hermoni tarvitse joutuakseen epäkuntoon.
— No minkälainen tuo pilvistä tipahtanut serkkumme on?
— Kerrassaan mahdoton, ehätti Ester selittämään. — Koeta kuvailla itsellesi tällainen olento: punainen, kotikutoinen hame, paksut harmaat villasukat, rasvatut, kömpelöt kengät, tukka vedetty kahdelle tiukalle palmikolle, sanalla sanoen: hirvittävä.