Elin aikoi juuri panna vastalauseen sellaista huonerauhan sortoa vastaan, kun samassa ovelta kuului koputus.
— Eikö äiti aio joutua aamiaiselle? kuului pankinjohtaja Heinosen ääni.
— Kai minun täytyy, huokasi rouva Heinonen.
Ester ja Elsa pujahtivat huoneeseensa täydentämään pukuaan. He tapasivat Iriksen ja Sissin innokkaassa keskustelussa. Sissi kysyi ja Iris vastasi. Keskustelunaiheena olivat etupäässä Metsäpirtin lampaat ja vasikat sekä Killi, jota mainitessa Iriksen silmät kostuivat.
Sissi oli perheen nuorin. Hän oli hyvin hemmoteltu, kivuloinen lapsi, ontui vähän ja marisi kaiket päivät. Hän oli siskojensa kauhu, sillä tuskin oli sitä asiaa, johon hän ei pistänyt pikku nykerönenäänsä. Sitäpaitsi hänellä oli varsin ikävä tapa tehdä suorasukaisia huomautuksia.
Pankinjohtaja tervehti ystävällisesti Iristä. Helena, Iriksen äiti, oli ollut hänen ainoa sisarensa, ja vaikka Iris ulkomuodoltaan enemmän muistutti tummaa isäänsä kuin vaaleaveristä äitiään, herätti hänen olentonsa enossa lapsuudenaikaisia muistoja eloon. Hän hyväili tytön tummaa tukkaa.
— Joko olet tutustunut serkkuihisi, tyttöseni? sanoi hän. — Pidätte kai paljon toisistanne?
— Ester ja Aksel eivät ainakaan hänestä pidä, huusi Sissi. — He sanovat, että Iris on ikävystyttävä ja talonpoikainen.
— Loruja! Pankinjohtaja loi ankaran katseen syyllisiin, joista ainoastaan Ester näytti nololta, Aksel sitävastoin pisti rauhallisena pihviä poskeensa.
Iris istui punaisena ja katseli arasti serkkuihinsa.