— Olkoon menneeksi, sanoi hän. — Mutta muista myös sinä auttaa minua ensi kerran laskentoesimerkeissäni.
— Kyllä, kyllä, lupaili Ester ja istuutui soittokoneen ääreen soittamaan valssia.
Varmaan heräsi Iriksenkin kokemattomassa mielessä jonkinlainen hämärä aavistus siitä, että hän kirkonkylässä valmistettu päällystakki yllään näytti varsin kömpelöltä siron Elsan rinnalla. Elsalla oli sievä samettinen, nahalla reunustettu palttoo ja pieni karvalakki vaaleilla kiharoillaan. Hansikkaihin verhottuja käsiään hän piti somassa muhvissa.
— Eikö sinulla ole muhvia? kysyi hän Irikseltä.
— Ei, vastasi tämä, onhan minulla lämpimät kintaat. Hän kohotti nähtäväksi harmaisiin villalapasiin peitetyt kätensä.
Elsa juoksi Esterin luo.
— Ester, sinun täytyy lainata hänelle muhvisi. Hänellä on käsissään kauheat villalapaset. En minä kehtaa näyttäytyä hänen kanssaan Fazerilla.
— Hyvää muhviani en lainaa, mutta ota vanhat säämiskähansikkaani. Ne ovat hattukotelossani.
Tytöt ajoivat raitiovaunulla Iriksen suureksi iloksi. Hän istui totisena, sanaakaan puhumatta paikallaan, kuunnellen Elsaa, jonka suu lakkaamatta kävi. Elsaa huvitti esiintyä tottuneena pääkaupunkilaisena kokemattomalle serkulleen, jolle kaikki kaupunkilaiskäsitteet olivat vieraat.
Fazerin kahvilan kohdalla he tapasivat Pappilan Maijun, jonka Elsa telefoonitse oli tilannut sovitulle yhtymäpaikalle. Elsa ja Maiju liikkuivat kahvilassa vapaasti kuin kotonaan. Iris seurasi heitä ujona, hämillään kaikesta komeudesta, joka häntä ympäröi.