— Kylläpä Sere ihmettelisi, jos näkisi, ajatteli hän.
Varovasti hän maisteli oudonnäköisiä leivoksia, joita Elsa ja Maiju pistivät poskeensa suurella tottumuksella, kuten oikeat koulutytöt konsanaan. Heidän lörpötyksensä ei Iristä huvittanut, hänestä oli hauskempi katsella ihmisiä, jotka istuivat heidän ympärillään pienten pöytien ääressä. He olivat kaikki hienoissa puvuissa, puhuivat ja nauroivat vilkkaasti.
— Kas tuollahan on Akselkin! huudahti Maiju ja punastui samassa. Maiju ihaili näet salaa Akselia.
Iris ja Elsa kääntyivät katsomaan. Eräässä nurkassa istui todellakin Aksel kahden pojan ja tytön seurassa.
— Sitä veijaria! mutisi Elsa. — Hän sanoi isälle menevänsä ratkaisemaan probleemeja Väinö Kalmin luo. Minäpä kerron kotona.
Ja Elsa heitti niin uhkaavia silmäyksiä veljeensä, että tämän pakostakin täytyi nousta ja tulla heidän luokseen.
— Vai niin, sanoi Elsa ivallisesti. — Leivoksetko ovat geometrisiä probleemeja vaiko Elna ja Eva? Tästä saat kyllä vielä kuulla.
— Hiljaa, hiljaa, siskoseni, et kai aio kieliä isäukolle?
— Aion kyllä. Miksi et tullut kanssamme?
— Tapasin kadulla Väinön ja tytöt, jotka olivat menossa luistinradalle. Yhdyin heihin, ja kun olimme vähän aikaa olleet jäällä, tulimme tänne syömään leivoksia. Siinä koko juttu. Jos aiot ruveta hoitamaan Sissin kunniakasta virkaa, niin olkoon menneeksi. Kieliminen tuntuu kerta kaikkiaan olevan yleinen ominaisuus pikkutytöissä.