— Taitaapa olla Aholan Taneli, niinpä tosiaan. En olisi enää tuntenut. Käykäähän sisään tänne minun huoneeseeni.
Taneli istui komean nahkatuolin äärimmäiselle syrjälle ja pyöritti lakkia kädessään. Iris istui hänen viereensä. Pankinjohtaja poltti äänetönnä.
— Muistatko, Taneli, sanoi hän äkkiä, — kun oltiin piilosilla Honkamäen suuressa heinätallissa, ja sinä pudota puksahdit alas luukusta pää edellä.
Tanelin suu vetäytyi leveään hymyyn. — Muistan toki. Se oli ankara paikka sillä kertaa.
— Ja sitten me kastoimme pääsi suureen piimäsaaviin, kun joku arveli piimän olevan hyvää lääkettä pyörtymistä vastaan.
— Ja saimme sitten selkäsaunan jokainen kohdastaan vanhalta Anna-Leenalta.
Pankinjohtaja nauroi makeasti. Lapsuuden muistot valtasivat hänen mielensä kokonaan. Ja sitä myöten kuin hän heltyi, suli Tanelinkin kankeus. Pian hän nauraa hekotti yhtä kotoisesti kuin konsanaan Metsäpirtin tuvassa kertoessaan paraita juttujaan.
Pankinjohtaja tahtoi kuulla kaikista tuttavistaan kotipitäjässä. Ja Taneli juttusi varovaiseen, hitaaseen nuottiinsa kustakin erikseen, mitä tiesi. Hänen pienet, sanasutkauksilla höystetyt juttunsa huvittivat pankinjohtajaa. Hänestä tuntui kuin olisi hän taas ollut poika ja istunut Honkamäen laajassa renkituvassa kuunnellen Aholan Kaapron, Tanelin isoisän, kuivanlystikkäitä juttuja. Hän oli ollut mainio kaskunkertoja, ja Taneli, vaikka olikin hidasluonteinen, oli perinyt isoisänsä kertomataidon.
Jo hetken aikaa oli ovea tuon tuostakin raotettu. Iris huomasi milloin Elsan, milloin Sissin kurkistavan sisään. Viimein Sissi astui sisään sanoen:
— Tule syömään, isä, äiti on hermostunut, kun vieras ei jo lähde. Päivällinen jäähtyy.