Oven takaa kuului naurun tirskettä. Pankinjohtaja loi suuttuneen katseen Sissiin ja silmäili kelloaan.
— Tosiaan, on jo päivällisaika, sanoi hän hätäisesti. — Eikö Tanelikin käy pöytään?
Iris oli huomaavinaan, että eno näytti nololta, kun Taneli kiittäen otti vastaan kutsun.
Täti ja serkut odottivat jo ruokailuhuoneessa.
— Rakas Selma, sanoi pankinjohtaja Heinonen. — Sallinet minun tuoda pöytään pikku Iriksemme saattajan ja vanhan lapsuudenystäväni.
Rouva Heinonen hymyili raukeasti. — Olkaa hyvä ja istukaa, sanoi hän.
Taneli kävi kättelemään jokaista perheen jäsentä vuoron perään. Toiset ojensivat kätensä, vaikkakin vastahakoisesti, Ester kumarsi vain kätkien kätensä selän taakse.
Taneli tunsi vilpittömässä mielessään piankin, ettei hän ollut tervetullut lapsuudentoverinsa kotiin. Hänen äskeinen luonnollinen käytöksensä muuttui epävarmaksi. Kömpelösti hän käsitteli veistä ja kahvelia ja loi tuon tuostakin Irikseen huolestuneita katseita ikäänkuin kysyäkseen: Teenkö tyhmyyksiä? Ei pankinjohtajakaan ollut enää yhtä puhelias ja sydämellinen kuin taannoin. Hän koetti turhaan pitää keskustelua vireillä, Taneli antoi yksitavuisia ja varovaisia vastauksia, ja muut perheen jäsenet olivat sanattomat. Rattoisa mieliala ei enää palautunut.
Iris huokasi helpotuksesta, kun päivällinen viimein oli syöty. Hän toivoi nyt saavansa olla kahden Tanelin kanssa. Mutta kello olikin jo niin paljon, että Tanelin täytyi kiirehtiä junalle. Hänen oli määrä vielä samana iltana matkustaa.
Kirvelevin sydämin Iris näki hänen vetävän lammasnahkaturkin ylleen ja painavan naapukan päähänsä. Vakavana hän kätteli kaikkia perheenjäseniä, viimeksi Iristä.