— Älä Herran tähden anna hänelle kättä, hänhän on palvelija, kuiskasi Elsa hätäisesti.
Iris hämmentyi, mutta Ulla, joka oli rientänyt etehiseen vastaan, huudahti iloisesti:
— Tervehdi sinä vain häntä, hän on kiltti Eklundimme, joka on ollut talossa jo ennen minun syntymääni.
Hän tarttui ystävällisesti Iriksen käteen.
— Tulkaa tervehtimään isää ja äitiä. Te olette ensimmäiset vieraat.
— Tulimmeko sittenkin ensimmäisiksi, sanoi Iris,vaikka kävelimme kymmenen minuuttia teidän porttinne edessä, ettemme tulisi liian aikaisin.
Ulla nauroi.
— Se oli aivan turhaa. Ja vielä tällaisella lumisateella! Mutta mennään nyt isän ja äidin luo.
Tytöt astuivat aistikkaasti sisustettujen huoneiden läpi kenraalittaren huoneeseen. Siellä oli kenraalikin, solakka, valkopartainen vanhus, joka pikemmin näytti kauniin vaimonsa isältä kuin puolisolta.
— Oh, mikä punaposkinen luonnonlapsi, sanoi hän taputtaen Iristä päähän. Se on toista kuin meidän kalpeat pääkaupunkilaistyttömme.