Iris katsahti hymyillen kauniiseen vanhukseen. Kuinka komea hän oli ja ystävällisen näköinen! Aivan kuin ne vanhat soturit, joista kirjat isän ullakkohuoneessa Metsäpirtissä tiesivät kertoa.
Ullan äiti katseli tutkien Iristä. Ulla oli ihastuksella kertonut Elsa Heinosen maalaisserkusta, joka oli aivan toisenlainen kuin kaikki muut hänen tyttötuttavansa. Kenraalitar oli kuvitellut tyttöä varsin moukkamaiseksi, mutta hän ymmärsi nyt Ullan ihastuksen. Tyttö oli todella erikoinen. Seisoessaan siinä yksinkertaisessa puvussaan siron, huolitellusti puetun serkkunsa rinnalla, hän herätti huomiota, vaikka ei ollutkaan kaunis. Hänessä oli sielua ja henkevyyttä, jota ei Jumala paratkoon pikku Elsassa ollut nimeksikään, niin soma ja hieno kuin olikin.
Kenraalitar hymyili ystävällisesti Irikselle.
— Meillä on hauska muisto isästäsi, lapseni, sanoi hän. — Pari vuotta sitten kuulimme hänen soittavan eräässä konsertissa Milanossa. Hän käsittelee viuluaan kuin taikakalua. Hän on suuri taiteilija. On hauska tutustua hänen tyttäreensä. Eikö totta, Henrik Klewe on isäsi?
— On, vastasi Iris ujosti. Hänen sydämensä sykki riemusta. Hän oli tottunut kuulemaan vain halventavia sanoja isästään sekä Heinosten että neiti Hammarin suusta. Oli siis kuitenkin niitäkin, jotka pitivät isää kunniassa. Kiitollisena hän katseli kenraalitarta. Ja tästä hetkestä alkaen Iris rakasti Stjernfeltin perhettä ja heidän kotiaan kiihkeästi.
Ilta kului hupaisesti. Vieraat, lukuunottamatta Maili Borgia, olivat kaikki Irikselle outoja, hienoja helsinkiläistyttöjä, joita katsellessaan Iris ihmetteli, olivatko he koskaan juosseet avojaloin kalliolla tai huhuilleet karjaa aikaisin aamulla metsässä. Iris tunsi itsensä vieraaksi heidän joukossaan, mutta silti hän oli onnellinen. Ulla oli häntä kohtaan erikoisen ystävällinen, ja hänen kauniissa huoneessaan oli paljon sellaista, joka kiinnitti Iriksen huomiota.
Mutta kotimatkalla torui Elsa häntä. Iris oli käyttäytynyt hirveän huonosti hänen mielestään.
— Oliko hauska? kysyi Aksel uteliaana, kun tytöt palasivat kotiin.
— Hauska! puhkesi Elsa kiivaasti puhumaan. — Hauska! Kysy Irikseltä, hänellä kai oli hauska, minä puolestani häpesin.
— Mistä syystä? kysyi rouva Heinonen huolestuneena. — Ette kai ole tehneet mitään sopimatonta?