— Mutta Iris! huudahtavat rouva Heinonen ja Ester kauhistuneina.
— Kuulumatonta! mutisi Aksel.
— Mitä sinä oikein ajattelit, lapsi? sanoi pankinjohtaja, joka oli tullut sisään Elsan kertomuksen aikana.
Iris ei vastannut. Oli mahdotonta kertoa kaikkien kuullen, miksi hän oli laulanut. Miss Walker oli soittanut niin kauniisti, ja äkkiä Iris oli tuntenut tutun säveleen. Se oli iiriläinen kansanlaulu: "Nyt kesän viime kukka". Sere oli sen hänelle opettanut, se oli ollut äidin lempilaulu. Mutta Sere lauloi sen väärin, sen hän huomasi nyt, kuullessaan missin soittavan samaa säveltä. Hän unohti missä oli, hänen täytyi saada säveleestä kiinni, silloin kun missi soitti. Ja niin hän oli alkanut laulaa. Vasta jäljestäpäin hän huomasi käyttäytyneensä sopimattomasti. Vieraat olivat katselleet häneen ihmettelevästi, muutamat tytöt nauroivat, ja Elsa oli äkäisen näköinen. Hän oli hävennyt niin, että oli menehtyä.
— Mitä kenraalitar sanoi? kysyi rouva Heinonen.
— Hän silitti Iriksen hiuksia ja sanoi: "Sinulla on kaunis ääni, lapseni, kaipaat vain kouluutusta", vastasi Elsa totuudenmukaisesti. Hänen oli jo paha olla siitä, että oli kielinyt.
— Hän ei siis ollut harmissaan?
— En tiedä, kuulin hänen sanovan puoliääneen toisille rouville: "Täydellinen luonnonlapsi." — Tytöt tietysti nauroivat ja ihmettelivät Iriksen rohkeutta. "Kyllä sen huomaa, ettei hän ole saanut kotisivistystä", kuiskasi Maili minulle. Minä tietysti häpesin serkkuni puolesta.
Iris otti äänetönnä vastaan nuhteet, joita täti ja Ester Akselin säestäminä hänelle soivat.
— Siitä saat ainakin olla varma, että viimeisen kerran olet avannut oven kenraali Stjernfeltin taloon, sanoi Ester lopuksi. Kenraalitar on liian hieno ihminen osoittaakseen sinulle, kuinka sopimattomasti ja julkeasti olet käyttäytynyt, mutta kyllä hän varoo, ettei Ulla, hänen kultakapineensa, enää joudu noin sivistymättömän tytön seuraan. Luultavasti hän ei päästä Ullaa meillekään. Sinä olet tuottanut häpeätä perheellemme, ymmärrätkö sen?