Ja Alina täti näytti niin uhrautuvalta ja samalla päättävältä, ettei rouva Heinonen uskaltanut enää sanallakaan vastustaa.
Iris oli epätoivoissaan kuullessaan neiti Hammarin jalomielisestä päätöksestä. Hänellä oli auttamaton vastenmielisyys mallikelpoista opettajatarta kohtaan, hän pelkäsi hänen kylmiä silmiään ja kalseaa ääntään. Itkien hän rukoili enoa päästämään hänet kotiin Seren ja Tanelin luo.
— En jaksa olla kaupungissa, valitti hän, — ikävöin kotiin, ikävöin niin kauheasti.
Eno oli neuvoton ja koetti puhua tytön puolesta sekä vaimolleen että neiti Hammarille. Mutta edellinen ei uskaltanut vastustaa pontevaa tätiään ja jälkimmäinen oli järkähtämätön. Hän oli kerta kaikkiaan päättänyt huolehtia Iriksen laiminlyödystä kasvatuksesta. Tytön kesytön, vapaa luonne herätti hänen syvän paheksumisensa. Hän tahtoi näyttää kasvattajalahjojaan.
Sen verran eno kuitenkin sai toimeen, että Iris pääsi Metsäpirttiin pariksi viikoksi.
Ne olivat ihania päiviä. Iris unohti suuren kaupungin harmaat kivimuurit, Alina tädin, läksyt ja huolensa. Paljain päin, avojaloin hän samoili metsiä, kävi kalassa Tanelin kanssa ja loikoili kallioilla, silmät ummessa kuunnellen aaltojen loisketta ja metsän huminaa. Mutta suloinen vapaus päättyi aivan alkuunsa. Kirvelevin sydämin hänen täytyi keskellä ihaninta kesää palata Helsinkiin.
Neiti Hammar asui vanhan tätinsä kanssa lähellä Kaivopuistoa pienessä puutalossa. Pihalla oli pari kukkalavaa, muutama vanha vaahtera ja joku sireenipensas.
— Me asumme aivan kuin maalla, oli neiti Hammarin tapana sanoa. Hän ja Roosa täti asuivatkin kaupungissa koko kesän. Silloin tällöin vain Alina täti kävi jotakuta tuttavaa tai sukulaista tervehtimässä maalla.
Päivät kuluivat kuolettavan hitaasti. Heti alusta alkaen määrättiin Irikselle tarkka päiväjärjestys: aamupuolella taloustunnit, lukutunnit, käsityötunnit, iltapuolella seurustelutunnit. Viimemainitut olivat raskainta Iriksen mielestä. Silloin hänen täytyi istua arkihuoneessa lukemassa ääneen kuurolle Roosa tädille, joka ei lukemisesta mitään ymmärtänyt. Mutta Alina täti oli niin säätänyt, ja vaikka hän itse ei aina ollut sisässä, silloinkuin luettiin, valvoi hän tarkoin, ettei Iris saanut laiminlyödä tehtäväänsä. Kun kello löi kuusi, sulki Iris kirjansa, ja silloin alkoi kävelytunti. Iris auttoi Roosa tädin ylle viitan ja hatun, ojensi hänelle sateenvarjon, jota mummo aina käytti, päivänpaisteella kuten sateellakin, ja auttoi häntä portaita alas. Useimmiten oli neiti Hammar mukana, mutta joskus olivat Roosa täti ja Iris kahden, ja silloin oli aina hauskempi. Pieni, pyöreä Roosa täti istuutui jollekin penkille ja sanoi Irikselle:
— Mene sinä, lapsi kulta, juoksentelemaan. Ikävähän sinun on kulkea minun, vanhan eukon, kanssa.