Mutta kun neiti Hammar oli mukana, täytyi astua jalka jalalta vanhan, varovan tädin rinnalla, ja se oli vaikeata sille, joka on tottunut juoksentelemaan vapaana metsissä.
— Minä en kestä kauempaa. Minä karkaan, karkaan, hoki Iris varmaankin kymmenen kertaa päivässä itsekseen. Mutta aikomustaan hän ei pannut toimeen. Hän tiesi hyvin, että Sere, vaikka häntä rakastikin, olisi ottanut hänet vastaan ankara ilme hyvillä kasvoillaan ja lähettänyt hänet tuota pikaa takaisin kaupunkiin.
Ennen Iris aina oli surrut kesän lyhyyttä, mutta nyt hän huokaili: Kunpa syksy joutuisi ja Ulla taas tulisi kaupunkiin.
Ikävissään hän luki ahkerammin kuin koskaan ennen, ja neiti Salon kellertävät, kapeat kasvot saivat miltei suopean ilmeen tunneilla.
— Et sinä aivan mahdoton ole, sanoi hän hyväksyvästi, kun Iris vasten odotusta osasi läksynsä sujuvasti.
— Siinä näkee, mitä täsmällisyys ja lujuus saa aikaan, huusi Alina täti Roosa tädille. — Tyttö alkaa edistyä, arvelee neiti Salo.
— Niin, hän on hyvä ja herttainen tyttö, Iris rukka, sanoi Roosa täti lempeään tapaansa.
— Hm, sitä en tahdo väittää. Hän ei ole turhanpäiten isänsä tytär, mutta luulenpa, että hänestä voi tulla ihminen, jos hän jonkun aikaa saa nauttia järkevää ja johdonmukaista kasvatusta. Sellaiset luonteet kuin hänen tarvitsevat kovaa kättä.
Iris istui viereisessä huoneessa opettelemassa pitsinvirkkausta ja kuuli kovaäänisen keskustelun. Hän hymyili katkerasti. Järkevä ja johdonmukainen Alina tädin kasvatus kyllä oli, sitä ei voinut kieltää. Aamusta iltaan hän neuvoi ja opetti, kunnes Iris oli aivan tylsä pelkistä hyvistä neuvoista.
Äkillinen kapinanhenki valtasi hänet. Hän heitti likaantuneen pitsinsä nurkkaan, sieppasi hatun eteisen naulakosta ja juoksi Kaivopuiston kallioille. Sieltä saattoi nähdä laivojen tulevan ja lähtevän kaukaisiin maihin, seutuihin, joissa päivä paistoi ja taivas oli iäti sees.