— Niin sinä, huokasi Elsa, — sinä kyllä osaat pitää hauskaa koulussakin. Mutta jos minä vain joskus rohkaisen mieleni ja kirjoitan tunnilla kirjelipun jollekin toverille — heti on opettaja kimpussani, ja minä saan viivan muistutusvihkoon.
— Onhan niitä viivoja minullakin, sanoi Iris. — Mutta ainahan sitä sittenkin suoriutuisi, ellei opettaja keksisi juuri sillä hetkellä tehdä kysymyksiä, kun oppilas ajattelee muuta. Jos minä olisin koulunjohtaja, antaisin semmoisen määräyksen, että opettajan pitäisi aina soittaa pienellä kellolla, ennenkuin hän tekee kysymyksen oppilaalle.
— Niin, ja hänen pitäisi olla siksi hienotunteinen, ettei koskaan kysyisi sellaisilta oppilailta, jotka eivät osaa läksyjään.
— Silloinpa et sinä, Elsa poloinen, taitaisi saada montakaan kysymystä, nauroi Iris.
— En ymmärrä, mistä syystä kaikki koulukirjat ovat niin kauhean ikävät, valitti Elsa edelleen. — Minusta olisi paljon mielenkiintoisempaa tietää, kuinka pariisilaiset koulutytöt ovat puetut kuin päntätä päähän Ranskan valtiomuotoa.
— Kunpa Ulla edes saapuisi kaupunkiin!
— Voi! Olen ihan unohtanut kertoa sinulle, että tapasin hänen serkkunsa, Brita Stjernfeltin, tänään koulumatkalla. Hän kertoi, että Ulla ei tänä talvena tulekaan Helsinkiin. Hän on ollut niin heikko koko kesän, että he matkustavat etelään näinä päivinä.
Iris ihan jähmettyi. Ullako ei tule enää Helsinkiin? Ullako sairas? Senvuoksi hän ei siis ollut niin pitkään aikaan kirjoittanut. Heti kun Iris oli suorittanut ehtonsa, oli hän kirjoittanut Ullalle, mutta Ulla oli vain onnitellut muutamin sanoin kortilla.
Hän nousi nopeasti ja lähti huoneesta. Hän ei tahtonut näyttää Elsalle kyyneleitään. Eteisen ja palvelijainhuoneen välillä oli isonlainen vaatekomero, ja sinne oli Iriksen tapa piiloutua, kun hänellä oli huolia. Hän ei koskaan itkenyt toisten nähden.
Hänen surunsa oli haikea. Ulla oli ollut hänen ainoa ystävänsä, ainoa uskottunsa. Hänelle oli Iris kertonut, mitä ei kenellekään muulle, kaipauksensa ja hiljaisen toivonsa, että isä vielä kerran palaa hänen luokseen. Yhdessä he olivat, Ulla ja hän, rakentaneet pilvilinnoja ja haaveilleet koulutyttöjen tapaan. — Kyyneleet vierivat pitkin Iriksen poskia, hänen täytyi yhtämittaa kuivata niitä esiliinaansa; nenäliinaansa hän nyt kuten tavallisesti ei löytänyt.