— Ulla, Ulla, nyyhki hän, — en koskaan, koskaan enää voi olla iloinen.
Ja hän painoi märän poskensa vasten Elinin vaaleaa hametta, joka riippui seinällä vaatekomerossa.
Illallispöytään hän ilmestyi tukka pörröisenä, nenä ja silmät punaisina, esiliina märkänä ja kurttuisena.
— Kylläpä näytät siistiltä, huomautti Aksel.
— Iris on itkenyt, sen näkee selvästi, huusi Sissi kimeällä äänellään.
— Oletko saanut muistutuksen koulussa? kysyi Ester uteliaasti.
— En, mutisi Iris jurosti. Itku pyrki taas kurkkuun.
— Minä kyllä arvaan, mitä hän on itkenyt, sanoi Elsa ja alkoi kertoa Ullasta Iriksen suureksi harmiksi ja nöyryytykseksi.
— Oletpa sinä lapsellinen, naurahti Ester.
Parin viikon kuluttua Iris sai kirjeen Ullalta. Sen sisässä oli pari satakaunoa, jotka Ulla itse oli poiminut Firenzessä, sekä hänen valokuvansa. Hän pyysi Iristä pian kirjoittamaan ja lupasi aina muistaa häntä.