Iris osti valokuvakehyksen Ullan kuvaa varten ja pani kukat lasin ja kuvan väliin. Mutta hän ei pannut kehystä pöydälle, vaan kätki sen siniseen arkkuunsa, missä säilytti muita aarteitaan, isän ja äidin kuvaa, muutamia kortteja, joita isä oli hänelle Saksasta lähettänyt, ja muita pieniä muistoesineitä, lahjoja Sereltä ja Tanelilta. Vain silloin, kun toiset kaikki olivat poissa, avasi hän arkun ja istui mietteissään aarteittensa ääressä.
Joulu läheni, koululaiset laskivat päivät joululupaan ja iloitsivat.
— Sinulle on tullut paketti Italiasta, kertoi Elsa Irikselle, kun tämä väsyneenä palasi koulusta. — Siinä on varmaan joululahja Ullalta. Avaa se, ehkä hän on lähettänyt minullekin jotain.
Iriksen väsyneet kasvot saivat eloa. Nopeasti hän avasi käärön. Herttainen Ulla, aina hän muistaa minua, mutisi hän.
Käärön sisässä monen silkkipaperin ympäröimänä oli pieni vaaleanharmaa samettilipas.
— Siinä on joku koru, voi, avaa kansi, huusi Elsa innoissaan.
Iris painoi jousta. Laatikko aukeni, sen sisässä oli kultasormus, jonka kannassa oli välkkyvä, sininen kivi.
— Ullan sormus! huudahti Iris.
Rasiassa oli pieni paperiliuska. "Rakkaalle Iris ystävälleen Ullalta", oli Ulla itse siihen kirjoittanut.
— Kivi on oikea safiiri, selitti Elsa, — kumma, että Ulla on hennonut sormuksesta luopua. Hän on saanut sen isoäidiltään.