Elsa koetteli sormusta sormeensa ihaillen, mutta käännähti äkkiä. Iris oli päästänyt parahduksen ja heittäytyi suin päin vuoteelleen.
— Ulla, Ulla! huusi hän huojuttaen ruumistaan. — Minä en koskaan enää näe Ullaa, en koskaan, koskaan enää.
— Iris, mitä sinä huudat! Et saa noin. Onko Ulla sairas? hätäili Elsa.
Mutta Iris ei kuullut. Hän itki rajusti ja huusi yhtämittaa:
— Ulla, Ulla! En koskaan enää näe Ullaa.
Elsa juoksi äidin huoneeseen.
— Tulkaa pian, huusi hän hätäisenä. — Iris itkee niin katkerasti eikä vastaa minulle mitään.
— Mutta, Iris rukka, älä huuda noin. Mitä on tapahtunut? kysyi rouva Heinonen rientäen Elsan huoneeseen.
— Täytyy hillitä itseään, se on sivistyneen ihmisen velvollisuus, nuhteli Elin.
Iris ei näyttänyt kuulevan heitä. Hän oli kätkenyt päänsä tyynyihin ja itki taukoamatta.