— Mitä on tapahtunut? kysyi rouva Heinonen toistamiseen kääntyen tällä kertaa Elsan puoleen.
— En minä tiedä. Hän sai kirjeen ja paketin Ullalta, ja sitten hän yhtäkkiä alkoi itkeä ja huutaa.
Elin oli ottanut kirjeen lattialta, jonne se oli pudonnut.
— Ulla Stjernfelt on kuollut, sanoi hän matalalla äänellä. — Kuollut lavantautiin Firenzessä. Miss Walker kirjoittaa Irikselle. Ulla oli itse ennen kuolemaansa pyytänyt, että hänen sormuksensa lähetettäisiin Irikselle.
Elsakin alkoi itkeä. Rouva Heinonen syleili häntä hellästi. Elsa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.
— Lapsi raukat, lohdutti rouva Heinonen. — Älkää itkekö. Minäkin olen hyvin pahoillani Ullan kuolemasta, mutta älkää liiaksi antautuko surun valtaan. Iris, sinun huutosi koskee hermoihini, katso kuinka hiljaa ja sievästi Elsa itkee.
— Paras jättää hänet yksin hetkeksi, sanoi Elin. — Kas tuossa, juo vettä ja tyynny, Iris.
— Minä tulen äidin huoneeseen, en voi olla yksin, nyyhkytti Elsa.
— Tule vain, lapseni.
Iris jäi yksin. Hän ei enää itkenyt, vaikeroi vain hiljakseen ja huojutti yhä ruumistaan kuin suuressa tuskassa.