— Mitä mietit, tyttöseni? kuului enon ääni.
— Tähtitaivasta. Kun olin pieni, valitsin itselleni tähden, jossa kuvittelin äidin asuvan. Minä sanoin sitä kotitähdeksi, se oli minusta kuin oikea kotini, koska äiti on siellä. Kun minulla on ikävä ja paha mieli, kuvittelen vain mielessäni, kuinka ihanata on, kun pääsen sinne ja äiti tulee vastaani ja vie minut sisään loistavaan, valoisaan saliin. Siellä on nyt Ullakin. He juttelevat minusta keskenään ja katsovat alas tänne maan päälle.
Eno hyväili tytön tummaa tukkaa.
— Suotko minullekin paikan Kotitähdessäsi, pikku Iris?
— Kyllä, eno, sinä saat tulla sinne. Et usko, kuinka hyvä ja rauhaisa siellä on?
— Hyvä ja rauhaisa, huokasi eno raskaasti.
Iris loi häneen nopean katseen. Eno oli kalpea, silmissä väsynyt katse.
— Näytät niin väsyneeltä, eno. Oletko sairas?
— En. Mutta laula minulle nyt joku joululaulu. Minä mielelläni kuuntelen ääntäsi. Osaatko jotain vanhaa?
— Laulanko joululaulun, jota sinä ja äiti lauloitte lapsena. Sere on sen minulle opettanut.