Uusi koputus. Iris kohosi silmiään hieroen istumaan vuoteellaan.
— Elsa, nouse jo. Ulriika koputtaa.
Elsan vuoteelta kuului vain epämääräinen mumina. Iris pukeutui haukotellen. Ihanata olisi ollut jäädä lämpöiseen vuoteeseen, mutta mieli teki kirkkoonkin.
— Elsa, etkö tulekaan kirkkoon?
Ei vastausta. Iris hiipi pimeässä keittiöön, missä Ulriika tarjosi hänelle lämmintä kahvia.
— Ei Elsa tullutkaan, sanoi Ulriika, kun hän ja Iris kahden astuivat pimeätä katua kirkkoon.
— Ei jaksanut nousta.
— Arvasinhan sen. Elsan hyvät aikomukset raukeavat tavallisesti tyhjiin.
Kirkkaasti valaistussa kirkossa, missä urut ihanasti säestivät vanhaa jouluvirttä, Iris tunsi itsensä onnelliseksi. Tuntui niin turvalliselta istua Ulriikan vieressä, hän muistutti Sereä. Äreä hän kyllä oli, sitä ei voinut kieltää, mutta Iris ei niin paljon piitannut hänen äreydestään nyt, kun hän paremmin tunsi vanhan palvelijan.
Kun he palasivat kirkosta kotiin vallitsi huoneissa omituinen hiljaisuus.