KÖYHYYTTÄ.

Pankinjohtaja Heinosen kuoltua muuttui perheen taloudellinen tila suuressa määrin. Pankinjohtaja oli ollut osallisena laajoissa liikeyrityksissä, ja uhrannut omaisuutensa niihin. Hänen yhtiökumppaninsa, arvossapidetty liikemies, alkoi kuitenkin omin päin keinotella saattaen siten asiat luisuvalle pinnalle. Liian myöhään pääsi Heinonen perille aseman vaarallisuudesta. Juuri jouluaattona hän sai tietää, että petollinen johtaja oli ampunut itsensä hävitettyään kaikki omat ja asiakumppaninsa rahat. Se oli raskas isku pankinjohtajalle, häviönsä takia hän tiesi olevansa pakotettu eroamaan toimestaan, ja sen lisäksi hän oli kadottanut koko omaisuutensa. Hän tiesi, kuinka kykenemätön hänen heikko ja hemmoteltu vaimonsa oli kantamaan vastoinkäymisiä, ja syystä hän pelkäsi uskoa hänelle huoliaan. Jouluaamuna, kun hän raskaissa mietteissä istui kirjoituspöytänsä ääressä arvioiden toivotonta asemaansa, kohtasi kuolema hänet äkkiä.

Rouva Heinosen epätoivo asiaintilan hänelle selvitessä oli rajaton. Hän sai hermokohtauksen toisensa jälkeen, itki, vaikeroi ja syytti miesvainajaansa kevytmielisyydestä. Viimein Elin puuttui asiaan. Nuori tyttö oli isän kuoleman jälkeen ihmeellisesti muuttunut. Hän oli aina ollut järkevä ja käytännöllinen, mutta nyt hän sen lisäksi osoitti hämmästyttävää mielenmalttia ja tarmoa.

— Asema ei parane vaikeroimisella, äiti, sanoi hän eräänä päivänä kuunneltuaan jonkun aikaa äidin ruikutusta. — Meidän on mietittävä mihin ryhtyä ja vakavasti tartuttava asioihin käsiksi. Olen pyytänyt tänne tänä iltana kamreeri Vuoren ja Alina tädin. Meidän on yhdessä järjestettävä elämämme.

Rouva Heinonen loi nenäliinansa takaa loukkaantuneen katseen tyttäreen.

— Olisit voinut kysyä minulta ensin, ennenkuin kutsut vieraita taloon. Hermoni eivät vielä siedä sellaista.

— Olisin kyllä, vastasi Elin tyynesti. — Mutta silloin et ehkä olisi siihen suostunut. Sinun hermoillesi on päinvastoin parempi, että ryhdyt jotain todellista ajattelemaan.

— Isä-rukka, jospa hän tietäisi, kuinka säälimättömästi minua kohdellaan heti, kun hän on poissa.

Elin hymähti. Olisi varmaankin ollut helpompi isäraukalle, jos hän olisi vähemmin säästänyt äidin hermoja, ajatteli hän muistaessaan, kuinka yksin isä oli saanut kantaa kaikki huolensa. Äidin itsekkyys loukkasi tytärtä.

Illalla saapuivat neiti Hammar ja perheen ystävä, kamreeri Vuori. Kamreeri oli pesän uskottu mies, ja hänellä oli surullinen velvollisuus ilmoittaa omaisille, että kun velat olivat maksetut, ei perheelle jäänyt omaisuutta kuin nimeksi.