Rouva Heinonen itki ja huokaili.
— Pitääkö minun ja lasten siis kuolla nälkään? kysyi hän haikealla äänellä.
— Älä ole lapsellinen, Selma, sanoi neiti Hammar tiukasti. — Nälkään, ei meidän päivinämme kuole kukaan, joka tahtoo työtä tehdä. Sinun on kestettävä tämä koettelemus tyytyväisenä ja nöyränä.
— Olenhan minä nöyrä, Alina kulta, huokasi rouva Heinonen, mutta tyytyväinen en voi olla, kun lapseni saavat käydä puettuina kuin kerjäläiset ja syödä vettä ja leipää. Me Glansenfeltit emme ole sellaiseen tottuneet.
— Minä kävin tänään pankinjohtaja Meruksen puheilla, ja hän lupasi minulle paikan pankissa keväällä, ryhtyi Elin puheeseen.
Rouva Heinonen katseli onnettomana itsenäistä tytärtään.
— Olisit voinut kysyä minulta ensin, mutisi hän.
Mutta neiti Hammar ja kamreeri Vuori ilmoittivat hyväksymisensä.
— Sinä, Selma, muutat halvempaan huoneistoon, myöt hienot huonekalusi ja otat täysihoitolaisia, sanoi neiti Hammar päättävästi.
— Taivaan tähden, Alina! huudahti rouva Heinonen. — Minäkö rupeaisin ruokarouvaksi! Mieluummin menen hautaan.