— Niin sitä minäkin olen ajatellut, sanoi Elin sivuuttaen äidin huudahduksen. — Siten käy lasten kouluttaminen mahdolliseksi.
Rouva Heinonen ei enää vastustanut. Hän huomasi, että voimakkaammat kädet kuin hänen omat veltot sormensa olivat tarttuneet peräsimeen. Hän oli itse asiassa siitä hyvillään.
— On vain yksi seikka vielä, joka on huomioonotettava, virkkoi Elin. — Mitä teemme Iris rukalle?
— Lähetämme hänet tietysti kotiin maalle, sanoi rouva Heinonen. — Hän ei olekaan koskaan soveltunut perheeseemme. Hän on niin erilainen kuin minun tyttäreni.
— Hm, sanoi kamreeri Vuori. — Se ei ole niinkään helppoa. Iris Klewellä ei nimittäin oikeastaan enää olekaan kotia.
— Kuinka niin? Entä Metsäpirtti! Kamreeri kohautti olkapäitään.
— Ikävä kyllä, ei hänen isänsä enää omista sitä. Jo pari kolme vuotta sitten hän panttasi tilan eräälle velkojalleen. Heinonen tiesi asian ja aikoi lunastaa talon itselleen. Mutta se jäi sikseen kuten niin paljon muutakin.
Elin loi huolestuneen katseen äitiinsä.
— Tytöllä on kai muita sukulaisia, äiti?
— Tuskin, ei ainakaan minun tietääkseni. Henrik Klewen suku ei ole Suomesta kotoisin.