— Suomalaiseen yhteiskouluun, kuudennelle luokalle.
— Hyväinen aika, nauroi Kaarina iloisesti, — sinnehän minäkin tulen, mutta viidennelle luokalle. Me olemme siis ensikertalaisia kumpainenkin.
Nyt luisti puhe mainiosti ainakin Kaarinan puolelta. Vieras tyttö enimmäkseen kuunteli, mutta sen hän teki niin hauskasti, että Kaarinasta tuntui aivan luonnolliselta kertoa hänelle, kodistaan ja omaisistaan. Ennen pitkää tunsi vieras tyttö perinpohjin Lanterin puutarhoineen, isän, äidin, lörpöttelevän Heidin, yksitotisen Katin ja vallattoman Pullen sekä sen lisäksi vanhan Riikan, Eetun, Pujon, Nellin ja Mirrin, joka lakkaamatta tappeli Nellin kanssa.
Kesken puhetulvaansa Kaarina kysyi äkkiä:
— Onko teillä sisaria ja veljiä?
— Ei ole, vastasi toinen.
— Sepä ikävä. Sisaret ja veljet ovat niin hauskoja, kyllähän ne toisinaan voivat olla kiusallisia, varsinkin kun äiti ja isä ovat poissa ja heistä täytyy pitää huolta. Mutta en millään ehdolla tahtoisi olla vailla Katia, Heidiä ja pikku Pulle-veitikkaa.
Kello soi, juna seisahtui Riihimäellä. Tytöt nousivat, ja lähtivät jaloittelemaan.
— Ettekö tule juomaan teetä? kysyi vieras tyttö.
— En, vastasi Kaarina, — olemme pian Helsingissä. Hän päätti säästää rahojaan, olihan hänellä Lanterin mainioita omenia ja Marin makeita piirakoita.