Ja hämmästynyt Kaarina tunsi kädessään neiti Hammarin käsilaukun.
— Minä tulen heti paikalla, Amanda, huusi neiti Hammar rouva Petanderin ja Maunon jälkeen. — Otan vain käsilaukkuni. Mutta missä se on? Panin sen tähän pöydälle. Hyväinen aika, tännehän sen panin.
Kaikki etsivät.
— Sepä ihmeellistä! Neiti Hammar loi epäluuloisen katseen nuoriin. — Onko kukaan kätkenyt sen?
Jos joku olisi katsonut Kaarinaan, olisi hän huomannut, että tyttö parka oli tulipunainen ja onnettoman näköinen.
— Tuossahan se on! kirkaisi Elsa. — Aivan Kaarinan takana. Täti on pannut sen sohvalle ja joku on heittänyt sohvatyynyn sen päälle.
— Täällä onkin niin siunatun pimeä, torui neiti Hammar. Sytyttäkää sähkö.
Ovessa tuli Mauno neiti Hammaria vastaan.
— Rouva Petander lähetti paljon terveisiä, sanoi hän. — Hän sai hevosen juuri portilla, ja kun kello oli jo niin paljon, täytyi hänen kiirehtiä junalle.
— Omituista, mutisi neiti Hammar loukkaantuneena. — Vanha ystävä, eikä halua tavata minua sen enempää. Mutta kylläpä hän olikin vanhentunut ja maalaistunut. En tahtonut tuntea koko ihmistä.