Ja niin kävi, että Kaarinan ikäväkseen täytyi jättää vastalöydetyt ystävänsä ja viettää lopun iltaa keittiössä Miettisen Amalian kielevässä seurassa. Vasta illallisen jälkeen hän sai hetkisen tavata Maunoa ja Erkkiä.
— Me tulemme huomenna noutamaan sinua Valmarille, suhautti Erkki hyvästellessään häntä. Irja ja Inkeri kutsuivat.
— Mutta pyytäkää Sikke ja Iisa mukaan, muutoin en pääse, vastasi Kaarina. Erkki kohautti hartioitaan.
— Täytyy kai sitten kutsua heidätkin.
X.
Seuraavana päivänä ajoivat Kaarina ja Tullan tytöt Valmarien huvilalle, joka oli viiden kilometrin päässä kirkolta. Manne oli myös kutsuttu, mutta kieltäytyi itsepintaisesti lähtemästä.
— Mitä minä siellä helsinkiläisten seurassa! vänkkäsi hän äreästi vastaan. En minä osaa olla niin hienosti kuin he.
— Olenhan minäkin helsinkiläinen ainakin osan vuotta, sanoi Kaarina nauraen, ja minun kanssanihan sinä tulet erinomaisesti toimeen.
— Niin sinä, sinä et olekaan kuin muut. Et ainakaan ennen, mutta nyt sinäkin vain hännystelet noita hienouksia etkä välitä meistä maalaisista hölyn pölyä.
— Älä puhu tyhmyyksiä, torui Kaarina, tule pois vain ja käyttäydy säädyllisesti, niin on sinullakin hauska.