— Enkä tule. Minä menen Plotinan ja maisterin luo. Heille minä kelpaan, vaikka en osaakaan kumartaa ja keskustella hienosti.
Manne oli Kaarinan kautta tutustunut Mökin asukkaihin ja oli, ihme kyllä, saavuttanut sekä ihmisaran maisterin että hänen ujon tyttärensä luottamuksen. Muutoin niin raju ja töykeä poika käyttäytyi näiden yksinäisten kirjatoukkien parissa luontevasti ja siivosti, hänen hyvät ominaisuutensa pääsivät oikeuksiinsa pikku kodissa, jossa häntä ei alinomaa ojennettu ja soimattu kuten kotona.
Nopeasti kului päivä Valmarien kauniissa huvilassa. Rouva Valmari oli erikoisen ystävällinen Kaarinaa kohtaan. Mauno ja Erkki olivat kertoneet hänelle, mihin vaikeaan asemaan Kaarina oli saattanut itsensä tahtoessaan auttaa vanhempiaan. Ja tutustuttuaan kunnallisneuvoksen perheeseen hän ymmärsi, että tytöstä ei ollut kovinkaan helppoa aina täyttää niitä velvollisuuksia, jotka hän oli ottanut nuorille hartioilleen.
Nuoret pelasivat krokettia, söivät vattuja ja viinimarjoja ja samoilivat suuren puiston varjokkaita käytäviä. Kaarinasta tuntui kuin hän olisi vanki, joka päiväksi on päässyt vankilastaan ihanaan vapauteen. Oli suloista hengittää tässä ystävällisessä ilmakehässä, kun koko kesän oli kokenut vain kylmyyttä ja ynseyttä Tullan perhepiirissä. Maunokin, jäykkä, harvasanainen Mauno, oli niin hellä ja huomaavainen, aivan kuin hän olisi tahtonut korvata Kaarinalle kaiken sen rakkaudenpuutteen, jota hän kesän kuluessa oli kärsinyt.
Liian pian pimeni elokuun ilta, ja vieraiden oli lähdettävä ajamaan takaisin kirkolle.
— Erkki ja minä tulemme huomenna polkupyörällä kirkonkylään. Tapaammeko sinut? kysyi Mauno hyvästellessään Kaarinaa.
— Tahtoisin mielelläni tutustaa teidät parhaimpiin ystäviini tällä paikkakunnalla, maisteri Saramaahan ja hänen tyttäreensä.
— Hyvä, me tulemme noutamaan sinua.
Kunnallisneuvoksettareen oli johonkin määrin vaikuttanut se silmäänpistävä ystävällisyys, jolla maaherran perhe ja heidän nuoret sukulaisensa kohtelivat Kaarinaa. Koska hän itse ollen pintapuolinen ja turhamainen ei milloinkaan osoittanut suosiotaan kenellekään muulle kuin sellaiselle henkilölle, joka hänen mielestään merkitsi jotakin ihmisten kesken, arvosteli hän muitakin itsensä mukaan. Hän päätti kohdella Kaarinaa paremmin kuin ennen, kukaties hänestä vielä saattoi olla hyötyä tytöille, kun he vastaisuudessa aikoivat Helsinkiin. Kun siis Pohjolan veljekset seuraavana päivänä ajoivat pyörällä pihalle ja kysyivät Kaarinaa, suostui hän, vaikkakin happamesti hymyillen, siihen, että Kaarina sai lähteä heidän kanssaan.
Matkalla Kaarina varovasti valmisti ystäviään siihen, että he joutuisivat tekemisiin omituisten ihmisten kanssa, ja hyvä se olikin, sillä kun maisteri kappaleen matkan päässä tuli heitä vastaan maantiellä taluttaen viirunaamaista vuohtaan, oli vallaton Erkki purskahtaa helakkaan nauruun, niin hassunkurinen oli näky hänen mielestään.