Plotina naurahti hämillään.
— Niin katsopas, täti lähettää minulle jäännöspalasia kaupastaan.
— Suo anteeksi, puhkesi Kaarina harmistuneena sanomaan, mutta sinun tätisi voisi antaa sinulle muutakin kuin vain jäännöspalasia, koska hän kerran on varakas. Hän on varmaankin saita, kovasydäminen olento.
— Älä sano niin, hyvä ystävä. Täti tarjoutui kyllä ottamaan minut huostaansa ja kasvatikseen, sillä ehdolla, että rupeaisin apulaiseksi hänen liikkeeseensä. Mutta siihen emme isä ja minä suostuneet. Enhän voinut jättää isää, ja sitäpaitsi — Plotina levitti avuttomana käsiään, miten luulet minun selviytyvän kangaskaupassa? Päätäni huimaa ajatellessanikin vain kaikkia niitä ihmisiä, joita minun pitäisi palvella.
Kaarina purskahti nauruun. — Tosiaan, pikku Plotina mittaamassa kangasta ja nauhoja. Sinä möisit tietysti kenkiä metreittäin ja kangasta kilokaupalla.
— Niin, jatkoi Plotina edelleen vakavasti, siltä minustakin tuntuu, etten kykenisi sellaiseen toimeen. Mahdotonta olisi minun jättää rakkaat kirjani ja ennen kaikkea rakas isäni. Ei hän mitenkään tulisi toimeen ilman minua. Mutta tädin mielestä minä olen kiittämätön, penseä olento, ja hän julisti, että hän siinä tapauksessa heittää meidät oman onnemme nojaan. Siitä on nyt kulunut pari vuotta, ja eilen, kuten sanoin, sain häneltä kirjeen, missä hän sanoo olevansa liikematkalla Kuopioon ja poikkeavansa tänne paluumatkalla. Minua suuresti peloittaa, että hän pahastuu nähdessään kotimme, hän on niin ankara järjestyksen ihminen.
Kaarina näytti miettivältä.
— Hänen täytyy tyytyä teihin sellaisina kuin olette, muuta neuvoa en tiedä.
Plotina huokasi.
— Hän halveksii lukutoukkia ja tieteellisiä harrastuksia sydämen pohjasta. Varsinkaan tyttöjen ei hänen mielestään laisinkaan pitäisi askaroida kirjojen ääressä.