Plotina oli kutsuttu toisten mukana. Hänellä oli uusi kaunis puku. Kaarina arvasi sen olevan Sohvi-tädin lahjoittaman.
— Jäännöspalojen aika on onneksi ohi, kuiskasi hän veitikkamaisesti Plotinalle.
— Isän viimeinen kirjoitus on hyväksytty arvossapidettyyn aikakauskirjaan, kuiskasi Plotina vastaukseksi. Hän on ylen onnellinen.
Vieraiden lähdettyä istuivat nuoret vielä hetkisen yhdessä.
— On niin ikävä, kun sinä lähdet, Kaarina, sanoi Sikke. Eikö totta, Iisa, me olemme paljon pitäneet Kaarinasta.
Iisa nyökäytti päätään.
— Soisin, että olisimme olleet ystävällisempiä häntä kohtaan.
— Mikäs esti, sanoi Manne. Hän ojensi ujostellen tuohesta kutomansa puukontupen Kaarinalle. — Tuossa on, jos huolit. Ja häveten liikutustaan hän viheltäen poistui huoneesta.
Aikaisin seuraavana aamuna Kaarina seisoi Ainamon kannella ja katseli jälkeen jäävän kirkonkylän punaisia ja kellertäviä rakennuksia. Vajaat kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun hän oli astunut jalkansa kylän laivalaiturille arkana, pelko ja jännitys mielessä. Miten paljon hän olikaan kokenut sinä aikana hyvää ja pahaa, iloa ja surua. Hän muisteli Siken jäähyväissanoja:
— Kaarina, sinä olet ollut hyvä meille, ja Iisa oli lisännyt: