Plotinan päätettyä kertomuksensa toi Kaarina esille iloiset uutisensa.
— Lähdetkö niin pian? sanoi Plotina apeasti. Ja sitten minä en ehkä koskaan enää saa sinua nähdä.
— Tottahan, lohdutti häntä Kaarina. Sinun täytyy ensi kesänä tulla meille.
— Tiedäthän, etten voi jättää isää.
— Hän tulkoon mukaan.
— Hän ei kahteenkymmeneen vuoteen ole matkustanut täältä minnekään. Mutta tietysti iloitsen siitä, että sinä pääset omiesi luo ja että isäsi on terve. Sinä olet ollut isälle ja minulle kuin päivänsäde varjossa kasvaville kukille.
He astuivat elokuun hämärässä vastaleikattujen ruispeltojen sivuitse, kotiin palaavan karjan kellot kilahtelivat leppoisasti, lähestyvän syksyn tuntua oli ilmassa. Heille itselleen käsittämätön alakuloisuus valtasi tuokioksi tyttöjen mielen. He erosivat kyynelsilmin ymmärtämättä miksi.
* * * * *
Viimeinen ilta oli käsissä. Tullan nuoret olivat palanneet kotiin suoritettuaan ehtonsa. Kunnallisneuvos oli tyytyväinen ja rouva hyvillään. Tytöt olivat kutsuneet ystävänsä viettämään Kaarinan lähtöiltaa. Pentti oli tuonut hänelle kukkakimpun ja Hilja pussillisen piparkakkuja matkaeväiksi. Rouva Tulla oli juhlallisesti kiinnittänyt hänen rintaansa hopeasoljen, jossa oli enemmän metallia kuin aistia.
— Kunnallisneuvokselta ja minulta pieni muisto, sanoi hän arvokkaasti. Kaarina kiitti liikutettuna. Rouva Tulla oli tuottanut hänelle monta karvasta hetkeä, mutta nythän oli kaikki ohi. Äiti kullan sylissä unohtuisi kaikki paha ja ikävä. Hän ei tuntenut mitään kaunaa kunnallisneuvoksetarta kohtaan.