Mies poistui mutisten jotakin, joka kuulosti kuin: "aika topakka mamma". Nainen, jonka Kaarina aivan oikein arvasi olevan talonemännän, kääntyi nyt tyttöjen puoleen.
— Käykää sisään, siinähän nuori opettaja tuleekin. Mikä nimenne taas olikaan?
— Kaarina Holsti.
— Jahaa, minä sanon sitten vain Kaarina, ja sinä saat sanoa täti. Fransiska ja Isabella, viekää vieras sisään. Te tulette asumaan kaikki kolme samassa huoneessa.
Kunnallisneuvoksen asunto sisälsi paitsi suurta, pimeähköä, punaisilla plyyshihuonekaluilla varustettua salia, ruokasalin, jonka kalusto oli keltaista koivua, pari pienempää huonetta ja puotikamarin, jonka takana oli myymälä eli puoti, kuten sitä jokapäiväisessä kielessä sanottiin. Tyttöjen huoneeseen kavettiin ullakolle. Se oli sievä, laajahko huone. Lattialla oli valkeat matot, huonekalut olivat samoin valkoiset, paitsi nurkkasohvaa, joka oli päällystetty suurikukkaisella kretongilla. Seinällä riippui pari hirvittävän huonoa vesivärimaalausta.
— Ne ovat Isabellan maalaamia, selitti Fransiska nähtävällä ylpeydellä. Hän osaa maalata jo sadetta ja päivänpaistettakin.
Isabella heitteli niskojaan. — Sinä olet aina sama lörpöttelijä, tokaisi hän.
Rouva Tulla kapusi hengästyneenä portaita ylös.
— Niin, tämä on nyt vain sellainen väliaikainen asumus tytöille. He saavat komeamman, jahka me rakennamme uuden talon, tämä on jo liian ahdas.
— Mutta äiti, sovimmehan me hyvästi tähänkin taloon. Minun mielestäni on niin mukava asua tässä vanhassa kodissa, missä kaikki on niin tuttua.