— Kuinka se on mahdollista? Ettekö ole sitä ostanut?
— Olen kyllä ja maksanut kauppasumman rehellisesti. Mutta henkilö, joka sen minulle möi, on kuollut, ja nyt uhkaa syntyä rettelöitä. Tämä on näet vain pieni palstatila, ja itse emätila on saanut uuden omistajan.
Varjo näytti hetkeksi pimittävän hänen ystävällisiä kasvojaan ja Plotinan levollista otsaa.
— Oh, kyllä asiat varmasti selviävät, lohdutti Kaarina.
— Niinpä mekin luulemme. Tämähän on meidän ainoa turvapaikkamme, Tusculumimme.
— Älä huolehdi, isä kulta, rauhoitti Plotina isäänsä, joka äkkiä näytti vanhalta ja raihnaalta.
Astuessaan pienestä portista ulos maantielle Kaarina tunsi saaneensa uusia ystäviä, joiden surut ja ilot olivat hänenkin. Heidän pieni puutteellinen kotinsa tuntui enemmän kodilta kuin kunnallisneuvoksen kolkot huoneet plyyshikalustoineen ja silkkiverhoineen.
— Kaarina, Kaarina!
Plotina juoksi hänen jälkeensä paljain päin. Kaarina käännähti.
— Voi, hyvä ystävä, unohdimme aivan juoda kahvin. Tule takaisin. Se on jo kauan ollut valmis, vaikka en muistanut sitä tarjota.