— Tässä on muuan käsikirjoitus, ei kai se voi olla tämä? kysyi hän ojentaen papereita maisterille.
— Täsmälleen sama, aivan niin, minähän panin sen sinne eilen illalla lajitellessani pavunsiemeniä. Hän alkoi selailla papereita ja unehtui niitä lukemaan. Sillä aikaa Kaarina ja Plotina olivat päässeet kiinni keskustelun päähän. Plotina ei enää ujostellut, hän oli tosin nytkin harvapuheinen, mutta kuunteli huvitettuna, kun Kaarina sukkelalla tavallaan kertoi kaskuja koulusta.
Ulkoa kuului Klion surkea määkinä. Maisteri havahtui.
— Kello on kahdeksan, tyttöseni, olemme unohtaneet Klio-rukan. Se nureksii.
Kaarina hypähti istuimeltaan.
— Huh, joko kello on niin paljon, silloinhan minun on mentävä kotiin.
— Tulettehan uudestaan, nuori ystävä, sanoi maisteri sydämellisesti puristaessaan hänen kättään.
— Niin, tule, sanoi Plotinakin ja lisäsi syrjään, isä on niin virkistynyt käynnistäsi. Hän on iloinen saadessaan panna toimeen pienen kuulustelun historiassa. Se muistuttaa hänelle niitä aikoja, jolloin hän oli opettajana.
— Minä tulen mielelläni, vastasi Kaarina. Viihdyn niin hyvin täällä hauskassa Mökissänne. Sehän on omanne, eikö totta?
— On, omamme se on, sanoi maisteri. Viime aikoina tosin on näyttänyt siltä kuin aiottaisiin meiltä evätä oikeus siihen.