— Mikä häneen nyt meni?
Iisa ja Hilja nauroivat.
— Sellainen hän aina on, selitti Iisa, kun Vehmasmäestä puhutaan. Hän viihtyy siellä paremmin kuin missään muualla.
Kunnallisneuvos Tullan kauppa oli tavallinen pieni maalaispuoti, pimeä ja likainen, täynnä tupakansavua ja tuota epämääräistä tuntua, joka syntyy märistä vaatteista, rasvanahkasaappaista ja hiestä, sillistä ja lamppuöljystä. Siitä huolimatta tai ehkäpä juuri siksi maalaiset niin hyvin siellä viihtyivät, siellä sai vapaasti syljeksiä niin pitkälle kuin tahtoi, sai tupakoida ja vaihtaa ajatuksiaan rauhassa kenenkään muistuttamatta siisteydestä ja tuosta ikävästä puhtaudesta, jota uusi lääkäri oli ruvennut kaikkien harmiksi saarnaamaan. Puodin viereisessä huoneessa, puotikamarissa, oli isäntien tapana pistäytyä juttelemassa asioistaan Tullan kanssa. Siellä istui nyt vanha Tullakin, kunnallisneuvoksen isä, vetäen sauhuja pienestä piipunnysästään. Hän oli pieni ketterä ukko, puhelias ja leikillinen. Rikasta poikaansa hän vain harvoin kävi tervehtimässä ja pysyttelihe silloinkin mieluimmin puotikamarissa tai itse puodissa, missä hänellä oli tilaisuus tavata tuttuja ja vaihtaa heidän kanssaan jokin kokkapuhe.
Sikke astui maalaisen hitaalla tavalla huoneeseen ja pisti juhlallisesti ukille kättä.
— Päivää ukki, mitä saareen kuuluu?
— Mitäs muuta kuin vanhaa rauhaa. Siellä on nyt paras marja-aika. Olisi jouduttava mustikoita poimimaan.
— Kyllä minä tulen, vakuutti Sikke. Puhukaa vain isälle ja äidille, että päästävät meidät. Saammeko lähteä, isä?
Kunnallisneuvos istui leveänä konttorituolissaan sikari hampaissa. Hänen olentoonsa tuli aina jotakin hyväntahtoisen suojelevaa isän seurassa.
— Mikäs, enhän minä kiellä. Kuka sinne sitten lähtee?