— Kuka sinne sitten haluaa? kysyi rouva Tulla. Sikke ja Manne tietysti.
— Niin! huusivat veli ja sisar yhteen suuhun.
— Minä jään kotiin, sanoi Iisa, ja Kaarina myös.
— Eipäs, vastusti Manne, mitä minun luvuistani silloin tulee? Kyllä Kaarinan on lähdettävä mukaan. En minä osaa ilman hänen apuaan kasveja tutkia, ja minun on tänä kesänä otettava kuusikymmentä kasvia.
Kaarina katsahti hämmästyneenä poikaan. Mikä häneen nyt äkkiä pöllähti? Eihän hän tavallisesti piitannut tehtävistään.
Rouva Tulla näytti mieltyneeltä.
— Koska kerran Manne itse huolehtii luvuistaan ja tahtoo Kaarinan mukaan, niin saa Kaarina lähteä.
Kaarina oli iloinen päästessään kuivasta kirkonkylästä nauttimaan saarielämän vapautta. Sikke oli usein innostuneena kertonut pienestä hauskasta Vehmasmäestä. Olisikohan Manne arvannut hänen mielitekonsa ja senvuoksi pyytänyt häntä mukaan. Niin huomaavaiseksi häntä tuskin olisi luullut.
— Jos Kaarina viedään, lähden minäkin, sanoi Iisa, en minä viitsi yksin kotiin jäädä.
— Lähtekää vain koko liuta, ehdotti ukko, kyllä meillä tilaa on.