— Joutukaa, joutukaa, hoputti Manne tyttöjä. Hän oli ylen onnellinen, käydä keikisteli kädet taskuissa ja hyppäsi aina välillä pihalle katsomaan, oliko polkupyörä todella aivan kunnossa. Hänen oli määrä ajaa polkupyörällä ja muiden kunnallisneuvoksen nelipyöräisillä. Vehmasmäkeen oli näet alkumatka suoritettava maantietä myöten.
Rouva Tullan suureksi mielihyväksi ei mikään voima saanut Rallea sängystä ylös, ja koska hänen seuransa sisarusten mielestä ei ollut juuri toivottavaa, sai hän rauhassa jäädä vuoteeseen.
Vehmasmäki oli parin kilometrin soutumatkan päässä manteresta. Se oli kunnallisneuvoksen syntymäpaikka ja oli aikoinaan kuulunut läheiseen Marttilan taloon. Tulla oli rikastuttuaan ostanut saaren muutamalla tuhannella markalla ja rappeutuneen mökin sijalle rakennuttanut uuden talon. Rakennus ei ollut iso, sisälsi vain tuvan ja kaksi kamaria. Mutta se oli siisti ja sievä. Rouva Tulla näytteli mielellään vierailleen valokuvia miehensä "synnyinkodista", hän tahtoi niille, jotka väittivät Juho Tullan kasvaneen savupirtissä, näyttää somasti rakennettua pikku taloa. Itse hän tuskin koskaan kävi appivanhempiaan tervehtimässä, mutta varsinkin Sikelle ja Mannelle oli Vehmasmäki paratiisin arvoinen.
Mummo Tulla oli pihalla syöttämässä kanoja, kun matkamiehet hitaasti nousivat mutkikasta polkua mäelle, jonka harjalla rakennus sijaitsi. Vieraat nähtyään hän ajoi kanat takapihalle ja riensi kiireesti aittaan heittääkseen puhtaan nutun ylleen. Leppeästi hymyillen hän sitten kätteli tulijoita.
— Jopas te olette kasvaneet, ihmetteli hän Sikkeä ja Iisaa. Mannekin kohta on iso mies, ja tämä on sitten se helsinkiläinen vieras. Siltä se näyttääkin, on niin hienohipiäinen ja vaalea näitten savolaistyttöjen rinnalla.
Iisa nyrpisti nenäänsä, häntä ei miellyttänyt se, että Kaarinaa aina verrattiin heihin. Hänen vaistonsa sanoi, että Sikke ja hän tässä vertailussa jäivät varjopuolelle. Sikke sitävastoin hymyili leveintä hymyään. Mummun pelkkä näkökin vaikutti häneen virkistävästi. Tottuneesti liikkuen kuin kotonaan ainakin hän meni aittaan, riisui muodikkaan kesäpuvun yltään ja ilmestyi hetkisen kuluttua puettuna vanhaan väljään pumpulihameeseen, avojaloin ja huivi päässä. Näytti siltä kuin hän kaupunkilaisvaatetuksen keralla olisi heittänyt yltään muunkin turhan rihkaman, mikä vuoden mittaan äidin suurilla ponnistuksilla oli häneen kertynyt. Hänen yksinkertaiselle luonteelleen vieras teennäisyys oli kuin poispuhallettu; samoin tyytymätön, hiukan hapan ilme, joka tavallisesti oli hänen sulottomilla kasvoillaan. Hidas uneliaisuus oli vaihtunut iloiseen reippauteen ja toimeliaisuuteen. Silminnähtävällä nautinnolla hän heti ryhtyi mummoa auttamaan askareissa, kantoi pöydälle ruokaa ja keitti kahvia.
— Tänne minä nyt jäänkin samalla matkalla, lupaili Manne pistäessään hyvillä mielin poskiinsa viiliä ja talkkunaa.
— Entäs se koulu? naureskeli mummo.
— Männikköön koulu! Ei minusta sentään kuuna päivänä lukumiestä tule, talonpoika tulee ja oikein rehti.
Ukki nauroi salavihkaa tyytyväistä hihitystä, mutta Iisa puhkesi harmistuneena sanomaan: