— Onko sinne vielä pitkäkin matka? kysyi Kaarina.
— On muutama kilometri vielä. Mutta se on mahtava paikka. Pääsaarella on korkea vuori, Haukkavuori, ja metsätkin ovat niin jylhät, ettei näillä mailla ole vertaista. Tuossa se jo näkyykin. — Manne osoitti kädellään korkeata taivaanrannalla kohoavaa vuorta.
— En minä viitsisi niin pitkälle lähteä, esteli Iisa, mutta Kaarina huudahti:
— Soudetaan vain sinne. Nimikin kuulostaa niin romanttiselta. Kyllä me Mannen kanssa jaksamme soutaa.
— Älä sillä lailla kisko, neuvoi Manne, sellainen kiivas soutu vain väsyttää. Turhanpäiväistä tyttöjen intoilemista! Mies vetää tyynesti ja rauhallisesti. Kas näin.
Voimakkain, tasaisin ottein Manne liikutteli airojaan. Kaarina koetti seurata hänen esimerkkiään. Hän huomasi Mannen olevan oikeassa. Käsivarsia väsytti jo liian kiivaasta vetämisestä, ja käsissä oli rakkoja. Huh, olipa matkaa vähän liiaksikin!
Mutta kun vene vihdoin liukui rantahiekalle, ei Kaarina katunut vaivojaan. Manne oli valinnut satamaksi lahdenpoukaman, jota molemmin puolin rajoittivat korkeat, äkkijyrkät kalliot. Muutaman kymmenkunnan askelen päässä rannasta oli pieni kalasauna ja sen takana vihanta koivujen ja haapojen ympäröimä nurmi.
— Mikä ihana paikka! huusivat tytöt yhteen ääneen.
— Eikös olekin, kehui Manne tyytyväisenä. Minä pistäysin täällä pikimmältään viime kesänä ukin rengin, Esan kanssa. Tuo vuori tuossa, hän viittasi oikealle, on Kaikukallio ja tuo korkeampi, vastapäinen, on Haukkavuori.
— Mutta missä täällä mustikoita kasvaa? kysyi Iisa. Ei kai noilla paljailla kallioilla?