— Ei niillä, mutta jos kuljemme Haukkavuoren vasenta rinnettä, tulemme notkelmaan, ja siinä pitäisi Hilman sanojen mukaan kasvaa julmasti marjoja.
— Huh, sanoi Iisa, en minä ainakaan viitsi mennä sinne vaatteitani repimään. Menkää te Kaarinan kanssa, minä jään tänne ruokaa laittamaan.
— Ja romaania lukemaan, mutisi Manne. Hän oli nähnyt Iisan pistävän eväskoriin kotoaan ottamansa kirjan. Hei, Kaarina, lähdetään me sitten. Vai pelkäätkö sinä hienoja vaatteitasi ja korkeakantaisia kenkiäsi?
— En toki, olenhan tullutkin vartavasten mustikkaan. Joudutaanpas nyt, minä oikein palan halusta päästä kapuamaan tuonne vuorenharjalle. Sieltä mahtaa olla ihana näköala.
Manne ja Kaarina ottivat tuohisensa ja lähtivät kiipeämään vuorta ylös.
— Muista laittaa päivällinen valmiiksi ajoissa, varoitti Manne mennessään Iisaa.
— Totta kai. Tuokaa te vain marjoja, kyllä minä ruuasta huolen pidän.
Hän kokosi risuja ja alkoi tehdä tulta. Mutta muutamia kertoja turhaan yritettyään hän kyllästyi koko hommaan ja päätti ensin huuhtoa perunat. Sen tehtyään hän heitti ne pataan, nosti padan kahden kiven väliin ja puhalsi tulta, joka itsepintaisesti kieltäytyi tottelemasta hänen ponnistuksiaan.
— Kai se vähitellen syttyy itsestään, hän tuumi ja heitti koko puuhan sikseen, otti kirjansa ja rupesi etsimään itselleen sopivaa makuupaikkaa. Koska hän käärmeitä peläten ei uskaltanut jäädä ulos, levitti hän vaippansa kalasaunan penkille ja heittäytyi pienen ikkunaluukun alle pitkälleen. Sivu sivulta hän ahmi jännittävää kertomusta, kunnes viimein huoneessa vallitseva puolihämärä alkoi häntä nukuttaa ja hän uupui uneen.
Sillä aikaa Kaarina ja Manne kapusivat kuin vuorivuohet ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Ylhäällä heidän päänsä päällä vihelsivät haukat kimakoita varoitushuutojaan raivostuneina siitä, että rohkeat ihmislapset uskalsivat lähestyä heidän pesäpaikkojaan. Siellä täällä näkyi kivillä revittyjä sulkia ja höyheniä, lintujen ja muiden pikkueläinten luita jäännöksinä petolintujen verisistä aterioista. Joskus oli vuori niin jyrkkä, että vain polvillaan ja tarrautumalla kiinni johonkin käyrään mäntypahaiseen saattoi päästä ylös. Manne kiipesi ketterästi jyrkintäkin seinää, mutta Kaarinalta kävi nousu vaikeammasti, hänen hameensa olivat vastuksena ja sitäpaitsi hän oli tottumattomampi kuin Manne kiipeilyurheiluun. Kerran hän jo luuli viimeisen hetkensä tulleen. Pensas, johon hän tarttui kiinni, petti, ja hän tunsi hiljaa luisuvansa alaspäin. Hän koetti tarttua kiinni viereiseen sammalmättääseen, mutta silloin komensi Manne käheällä, käskevällä äänellä: