— Älä luota siihen, se irtaantuu.
— Tämä pensas pettää, huusi Kaarina hätääntyneenä. Kivet hänen jalkainsa alla alkoivat vyöryä.
— Tartu minuun heti, kuului sama käskevä ääni, ja Manne ojensi paljaan, ruskettuneen säärensä häntä kohti.
— Jaksatko sinä?
— Tottele.
Kaarina empi hetken, mutta luotuaan silmänsä alaspäin, missä ammottava syvyys väijyi valmiina nielaisemaan hänet, jos hän olisi lähtenyt vyörymään alaspäin, hän puri hampaansa yhteen ja tarttui Mannea jalkaan. Tämä alkoi laahautua varovasti ylöspäin pidellen kiinni vanhan, sitkeän petäjän juuresta.
— Kas niin, sanoi Manne, autettuaan Kaarinan viereensä pienelle penkerelle, tyttö on sentään aina tyttö, ja poika on poika, vaikka pojalla olisikin ehdot laskennossa ja tyttö olisi viisas kuin professori.
Kaarinan kaikki jäsenet vapisivat vielä säikähdyksestä ja hermojännityksestä. Mutta siitä huolimatta hänen täytyi nauraa Mannen voitonriemuiselle ryhdille. Poika katseli häntä huvittuneena ja samalla hiukan kummastellen.
— Hohoh, sinä vain naurat, minä ajattelin sinun pillahtavan itkuun tai ainakin pyörtyvän. Pahoittelin tässä juuri, etten tullut ottaneeksi Iisan hajuvesipulloa matkaan.
— Mistäpä sinä arvaat, kuinka lähellä itku oikeastaan on, ajatteli Kaarina, mutta ääneen hän virkkoi: — Se aika on ollut ja mennyt, jolloin tytöt pyörtyivät ja itkivät. Me yhteiskoulun tytöt olemme reipasta väkeä, emme me turhanpäiten vetistele. Mutta jatketaanpa nyt matkaa, muutoin emme saa mustikoita.