— Ähä kutti, senkin voro, isä tulee ja näyttää sinulle, mikä olet miehiäsi.
Pitkä, harteva mies pyssy olalla näkyi puitten välissä. Kaarina tarttui uudelleen Mannea käteen.
— Juostaan, juostaan. Hän tappaa meidät.
— Taitaa juutas sen tehdä. Se on Hiski Riepponen itse.
Hän läksi juoksemaan hätäillen Kaarinalle:
— Tule kiireen vilkkaa, pysyttäydy minun kintereilläni.
Suin päin pakenivat molemmat yli kivien ja kantojen. Kaarina kompastui, kaatui ja vieri niine päivineen vuorenrinnettä myöten, joka onneksi siinä kohden oli loivaa, alas kanervikkoon. Manne harppasi hänen jäljestään ja tapasi Kaarinan istumassa sammalissa. Hän oli surkean näköinen, tukka pörröllään, suu täynnä multaa ja sammalia, kädet naarmuissa, hameessa mustikkapilkkuja. Manne oli repinyt molemmat säärensä verille, housuissa oli repeämä.
— Huh, ähki hän, olipa onni, ettet särkenyt päätäsi kiviin, Kaarina. Miten sinä noin taitamattomasti juokset?
— Enhän minä joutanut eteeni katsomaan. Marja-astianikin on kadonnut, ja nekin vähät marjat, joita siinä oli, ovat tipo tiessään. Hyss, tuossa hän taas on.
Hän viittasi heidän yläpuolellaan kohoavalle penkerelle. Kaksi kiiluvaa silmää hehkui sieltä heitä vastaan ja käheä ääni huusi: