— Varokaa, te sudenpenikat! Ettekö luule minun teitä tuntevan? Tullan sikiöitä olette, sen verenimijän. Katsokaa minua tarkkaan, jotta voitte selittää isällenne, miltä Riepposen Hiski näyttää. Ja kysykää häneltä, vieläkö hän muistaa, kuinka hän makeilla sanoilla ja konjakilla sai minut myömään taloni muutamasta sadasta. Sen hän teki, konna, ja kun minä selväpäisenä tulin kauppaa peruuttamaan, hän nauroi vasten kasvoja ja möi taloni pois kuudestakymmenestätuhannesta. Kysykää häneltä vielä, missä koko sen kyläkunnan isännät nyt maleksivat, joilta hän petkutti metsät ja talot muutamalla markalla. Ei minunkaan ennen isäntämiehenä tarvinnut salassa metsiä piileskellä ja korpirojua keittää. Mutta nyt keitän uhallakin, ja sen, joka minua häiritsee, ammun kuin koiran. Tuossa saat siitä, että kaasit viinani maahan.
Salaman nopeudella hän kohotti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Manne kaatui maahan ja jäi siihen jäsentä liikahuttamatta. Mies katosi nopeasti.
Kaarina syöksyi Mannen luo ja vaipui polvilleen hänen eteensä.
— Manne, Herra Jumala, Manne, oletko haavoittunut?
Poika ei vastannut, Kaarina alkoi epätoivoissaan ja ääneen itkien avata hänen takkiaan löytääkseen haavan. Hänen katseensa osui pojan kasvoihin, ne elehtivät merkillisesti, ja hänen suureksi helpotuksekseen Manne äkkiä alkoi nauraa kikattaa.
— Jumalan kiitos, etkö olekaan haavoittunut?
— Ei enempää kuin mitä keltiäiset täällä sammalissa parhaillaan minua purevat.
— Hävytöntä petkuttaa minua noin. Luulin sinun jo kuolleen, kun olit niin ääneti.
Kaarina pyyhki harmistuneena kyyneleitä silmistään.
— Yhteiskoulun tytöt eivät turhia vetistele, naureskeli Manne.