— Hyi sinua, kehtaat vielä laskea leikkiä, kun vakavat asiat ovat kyseessä. Hän voi vielä tulla takaisin meitä takaa ajamaan.
Manne kohosi istumaan. — Tulkoon vain, hän sanoi hammastaan purren. Kyllä minä hänelle näytän. Kuulitko, mitä hän sanoi isästäni? Sanoi häntä verenimijäksi ja konnaksi?
Kaarina nyökäytti päätään, mies sekä säälitti että hirvitti häntä.
— Raukka, hän sanoi, ei mahda olla hauskaa menettää oman typeryytensä tähden taloaan ja joutua köyhyyteen.
Manne murjotti synkkänä eteensä.
— Syyttäköön itseänsä. Sinä et niitä asioita ymmärrä.
Hän lähti kiivaasti astumaan potkien silloin tällöin jonkin kiven menemään tieltään. Huomasi, että miehen sanat olivat kipeästi osuneet häneen. Ääneti, alakuloisena Kaarina kahlasi hänen jälkiään syvässä kanervikossa. Äkkiä Manne pysähtyi ja heristi korviaan. Metsästä kuului ääniä. Hän nosti sormen huulilleen varoittavasti.
— Siinä he ovat taas, hän kuiskasi, nyt minä menen ja vaadin hänet tilille siitä, mitä hän sanoi isästäni.
— Sinä et saa, Manne, hän tappaa sinut, hätäili Kaarina itku kurkussa.
— Hän on solvaissut isääni, intti poika itsepintaisesti.