— Mutta hänellä on pyssy ja sinä olet aseeton. Hän ampuu sekä sinut että Iisan ja minutkin. Onko se sinusta hauskaa?
Manne murahti jotakin, mutta huomasi itsekin samassa aikomuksensa mielettömyyden. Hiljaa ja varovasti he jatkoivat matkaansa, kunnes vähitellen salaviinanpolttajien raa'at äänet häipyivät kuulumattomiin. He olivat jo oman laskelmansa mukaan jotenkin lähellä kalasaunaa, kun äkkiä kuulivat nopeita askeleita takanaan. Manne kyyristyi silmänräpäyksessä korkean kivilohkareen taa ja veti Kaarinan mukaansa. Samassa tuokiossa ilmestyi polunmutkaan äskeinen kiroileva poika. Hän harppasi aivan heidän ohitseen aavistamatta, että jonkin askelen päässä hänestä olivat samat henkilöt, joita hän niin julmasti oli äsken uhannut.
Vasta kun hän oli kadonnut alas tiheään notkoon, uskalsivat Manne ja Kaarina hiipiä esiin piilopaikastaan. He eivät kuitenkaan enää rohjenneet seurata samaa tietä, vaan poikkesivat pienelle syrjäpolulle. Onnettomuudekseen he joutuivat väärään suuntaan ja saivat kiertää pitkälti, ennenkuin viimein väsyneinä huomasivat joutuneensa Kaikukalliolle vastapäätä Haukkavuorta. Täältä oli kuitenkin helppo rantaa pitkin pyrkiä kalasaunalle.
— Mitähän Iisa arvelee, kun olemme olleet näin kauan poissa, sanoi Kaarina. Hän on varmaankin sekä levoton että äkäinen.
Mutta kun he viimein nälkäisinä saapuivat kalasaunalle, odotti heitä siellä ikävä yllätys. Iisaa ei näkynyt missään, ja perunapadan alla oli vain tuhkaa.
— Minne ihmeellä Iisa on mennyt! huudahti Kaarina.
— Ja vene on poissa, sanoi Manne. Mitä tämä tietää? Onkohan hän lähtenyt soutelemaan? Ei luulisi, yksin.
Kaarina juoksi kalasaunalle, mutta pysähtyi äkkiä ja jäi kuuntelemaan. Sitten hän viittasi Mannea luokseen.
— Mitä nyt? kysyi Manne. Vieläkö seikkailuja?
— Kuuletko kummallista uikutusta kalasaunasta? On aivan kuin joku itkisi.