— Kuulkaa, eikö mennä Fazerille syömään päättäjäistortut? ehdotti joku.
— Mennään, mennään, kuului kuorossa. Ja pian oli suurin osa luokkaa matkalla koululaisille niin tuttuun kahvilaan.
Kaarina erottautui muitten huomaamatta tovereistaan. Hänen apea mielensä ei sointunut yhteen toisten remuavan ilon kanssa. Tyyne Virta, laiha, köyhästi puettu tyttö yhtyi häneen. Heillä oli sama matka.
— Etkö sinä menekään toisten mukaan Fazerille? kysyi Tyyne ihmetellen. Kaarina oli aina ylimpänä siinä, missä iloa pidettiin.
— En ole sillä päällä nyt.
Tyyne katsahti häneen oudoksuen. Mikähän Kaarinan oli? Hyvän todistuksen hän tietysti oli saanut, arvaahan sen, luokkansa etevimpiä tyttöjä. Muutoinkin hänellä oli kaikki niin siloista ja kevyttä. Opettajien ja toverien suosikki hän oli, eikä hänellä jokapäiväisestä leivästä huolia ollut, sen saattoi nähdä.
Tyyne huokasi. Hänen kodissaan oli köyhyys ainainen vieras.
Tyyneä hyvästellessään Kaarina kysyi: — Missä aiot viettää kesäsi?
— Minä matkustan Hämeeseen. Olen saanut paikan eräässä ruotsalaisessa perheessä, jossa opetan lapsille suomea.
Kaarina katseli häntä säälien.