Seuraavan päivän aamiaispöydässä kunnallisneuvos ilmoitti aikovansa käväistä maisteri Saramaan luona hauskoissa asioissa. Oli nimittäin löytynyt — tässä hän sai kovan yskänkohtauksen — paperi, jonka nojalla saattoi päättää maisterin todellakin olevan oikeassa väittäessään ostaneensa Mökin.
— Mutta isää se uutinen ei näytä ilahuttavan, hän tuntuu olevan pahalla tuulella, kuiskasi Ralle vieressään istuvalle äidille niin kuuluvalla äänellä, että jokainen läsnäolijoista sen kuuli.
Isä ei ollut tietääkseen nenäkkään pojan huomautuksesta, mutta vaikeata ei ollut nähdä, että hän todella oli varsin pahalla tuulella.
Sitä onnellisemmilta näyttivät Mökin asukkaat, kun Kaarina illalla kohtasi heidät postitoimiston ulkopuolella.
— Pieni Kreikka voitti sittenkin, huomautti maisteri hymyillen, ja Plotina lisäsi, vieden Kaarinan syrjään:
— Kunnallisneuvos itse kävi meillä aamupuolella ja oli varsin kohtelias isälle. Selitti erehtyneensä ja pyysi anteeksi. Ajatteles, ellen minä Mannea varten olisi tallettanut niitä kirjekuoria, olisin heittänyt ne tuleen, ja kauppakirja olisi iäksi jäänyt löytymättä. Kuinka saatoin arvata, että isä hajamielisyydessään oli pistänyt sellaisen tärkeän paperin umpimähkään vanhaan kirjekuoreen. Isä on nyt niin onnellinen ja iloinen. Hän on käynyt kävelemässä Klion kanssa ja kärsivällisesti kestänyt oikullisen vuohemme syrjähypyt ja niskoittelut.
Uuden huvilan rakennuspuuha jäi toistaiseksi lepäämään. Kunnallisneuvoksetar puhui aina senjälkeen hyvin katkerasti Mökin asukkaista, ikäänkuin he olisivat anastaneet katon hänen päänsä päältä. Tulla itse ei sanallakaan kosketellut asiaa, sanoi vain lyhyesti ja päättävästi, että vanha rakennus sai kelvata toistaiseksi. Manne oli äidin ja sisarusten eikä vähemmin Kaarinan suureksi kummaksi ruvennut ahkerasti lukemaan.
Kaarina tapasi hänet usein kirjan ääressä unisen ja onnettoman näköisenä. Mutta hän taisteli rohkeasti laiskuuden jättiläistä vastaan ja koetti päntätä voimainsa takaa päähänsä laskuopin sääntöjä ja ruotsinkielen verbejä.
— Olen luvannut suorittaa ehtoni, vastasi hän, kun tiedusteltiin syytä tähän harvinaiseen lukuintoon. Mutta tarkemmin hän ei selittänyt luonnotonta ahkeruuttaan.
Kaarinan työ kävi tämän takia paljon helpommaksi. Mutta sen sijaan alkoi koti-ikävä entistä suuremmalla voimalla häntä rasittaa. Hän ikävöi vanhempia, sisaruksia ja kotia kiihkeästi; usein hän iltaisin itki itsensä nukuksiin. Eikä hänen ikäväänsä suinkaan vaimentanut haikea kirje Katilta; tyttöpaha ikävöi hänkin syvästi vanhempia ja isoa siskoa.