Manne hiljensi ääntään. — Isä, minä lupaan olla ahkera koulussa, lupaan suorittaa ehtoni, jos isä ei tee sitä. Minä luen vaikka prokuraattoriksi, — tässä hän melkein ulvoi epätoivossaan — jos isä vain ei tee vääryyttä.
Tulla katseli poikaansa miettiväisenä. Vähitellen hänen kasvonsa lauhtuivat. Olivatko pojan rukoukset kyenneet hellyttämään hänen mieltänsä vai huomasiko hän itsekin, että saattoi käydä vaaralliseksi nyt enää salata kauppakirjan olemassaoloa. Hän taittoi rutistuneen paperin kokoon ja lausui verkkaan pistäessään sen taskuunsa:
— Sinä olet nenäkäs, uppiniskainen poika, mutta saatat olla oikeassa. On ehkä paras ottaa selkoa siitä, onko paperi laillinen. Minä en tietysti tahdo tehdä vääryyttä kenellekään. Jos kauppakirja ei ole väärennetty, kuten ensin epäilin, saa maisteri tietysti pitää Mökkinsä.
Mannen kesakkoisille kasvoille valahti ilon puna. Mutta hänen jäykkä kielensä ei saanut esille muuta kuin yksinkertaisen:
— Se on hyvä.
— Mene nyt matkaasi, minä kyllä itse selitän välini maisteri Saramaan kanssa.
Manne poistui huoneesta luoden aran epäilevän katseen isäänsä, kynnyksellä hän vielä pysähtyi kysyen:
— Saanko sitten sanoa Kaarinalle, että asia on selvä?
— Sinäpä olet takiainen. Sano mitä tahdot, tiuskasi kunnallisneuvos. Hiton helsinkiläismamselli, hänen syytänsä kaikki, mutisi hän itsekseen.
Kaarinan iloa, kun hän Mannen suusta kuuli asian päätöksen, on vaikea kuvailla. Mieluimmin hän olisi heti rientänyt kertomaan ystävilleen ilosanomaa, mutta koska jo oli myöhä, tyytyi hän vain mielessään kuvittelemaan vanhan historioitsijan ja hänen tyttärensä riemua heidän saadessaan tietää tapahtumasta.