Ikävä mieliala, joka oli vallannut seuran, hävisi uusien vieraiden saapuessa. Hymyhuulin vastaanottivat kunnallisneuvos ja rouva pitäjän herrasväet, nimismiehen ja hänen perheensä, rovastin ja ruustinnan ja kanttorinväen, joka aina uskollisesti pysyi heidän vanavedessään.
— Eiköhän maaherran väki tulekaan? kysyi kunnallisneuvos huolestuneena, kun kaikki muut vieraat jo olivat koolla? Ehkä he pitävät kutsuamme liian tungettelevana.
— Ei suinkaan, vastasi hänen vaimonsa arvokkaasti, olemmehan me yhtä hyvät kuin joku toinenkin. Maaherratar telefonoi päinvastoin aamupuolella ja kysyi, saisivatko he tuoda mukanaan sukulaisensa, kaksi nuorta poikaa, jotka ovat käymässä heidän luonaan. Kas, siinäpä heidän vaununsa tulevatkin, hän hätäisesti huudahti katsottuaan ulos ikkunasta. Ja maaherratar itse on mukana. Kuinka herttaista! Ilosta hohtaen kunnallisneuvoksetar riensi vastaanottamaan hänelle niin rakkaita vieraita.
Vaunuista laskeutui maaherratar, kalpea, kivulloisen näköinen nainen, tyttäret, kaksi tummahipiäistä tyttöä, kaksoiset ja toistensa näköiset kuin marjat, sekä heidän sukulaisensa, veljekset Maunu ja Erkki Pohjola.
Rouva Tulla saattoi vieraansa kunniapaikalle sohvaan ja kuiskasi sitten Mannelle, joka kiusaantuneen näköisenä, tärkkikaulus kaulassa ja kiiltonahkakengät jalassa, seisoi oven suussa:
— Mene nopeasti sanomaan Kaarinalle, että hän tulee auttamaan kahvintarjoilussa.
Manne ei tiennyt mitään äskeisestä kohtauksesta; kiireesti hän harppasi ylös portaita ja koputti tyttöjen ovelle, joka oli lukittu:
— Mitä kissanhäntää sinä täällä lukittujen ovien takana piileksit? Tule joutuin alas. Tupa on täynnä vieraita.
Kaarina ei vastannut. Hän oli riisunut yltään hienon pukunsa, oli heittäytynyt suulleen vuoteelleen ja itki ääneen loukatusta ylpeydestä ja häpeästä.
— Jospa isä ja äiti tietäisivät! voihki hän. Mistä syystä minun pitää näin paljon kärsiä? Onkohan onnettomampaa olentoa maailmassa kuin minä?