Hän kuuli kärrynpyörien jytinää ulkoa ja iloisten äänten surinaa alakerrasta. — Minä en mene sinne lainkaan. En. Häpeän nähdä pastorin väkeä. Ja hän kätki uudelleen päänsä tyynyyn nyyhkien.
Uusi arka koputus ovelle.
— Rakas Kaarina — tällä kertaa ääni oli Siken. Tule alas, olen aivan onneton. Saariset ovat tuoneet kaikki lapsensa ja nimismiehen väki myös. En voi tulla toimeen heidän kaikkien kanssa. Rallekin on niin vallaton. Ja Miettisen Amalia on kiukkuinen ja hermostunut.
— Tulen heti, vastasi Kaarina epäselvällä äänellä. Mikäpä siinä muu auttaa, huokasi hän ja rupesi valelemaan silmiänsä kylmällä vedellä. Hän ripusti silkkihameensa vaatesäiliöön ja otti ylleen vaalean pumpulihameen.
— Olisinpa ottanut sinut heti, niin olisin säästynyt häpeästä.
Äkillinen ajatus juolahti hänen mieleensä ja pani hänet hämillään miettimään.
— Ehkäpä äskeinen ikävyys oli rangaistus hänelle. Eikö hän ollut pukeutunut parhaimpaansa siitä syystä, että tahtoi olla yhtä hieno, hienompikin kuin Sikke ja Iisa? — Merkillistä, mutisi hän — mikähän siinä on: muut tytöt saavat olla miten ylpeitä ja turhamaisia tahansa, ei heille mitään tapahdu, mutta annapas minun joskus pöyhistellä, kohta saan niskaani kylmää vettä. Ja totta puhuen tarvitsinkin pienen näpsäyksen, sillä jos olen rehellinen, täytyy minun myöntää nauttineeni siitä, että Hilja kehui minua hienommaksi muita.
Pidettyään tämän pienen yksinpuhelun rauhoittui Kaarina sen verran, että saattoi lähteä vieraiden joukkoon. Mielenliikutus oli nostanut hänen poskilleen punan ja pannut hänen silmänsä säteilemään entistä kirkkaammin. Sirosti kumartaen vieraille hän kulki salin poikki ruokasaliin, missä pikkulasten oli määrä juoda kahvinsa.
— Mikä viehättävä tyttö, sanoi vanha, hiukan yksinkertainen neiti Tähtinen lämpimästi, minä en tiennyt, että teillä oli niin sievä tytär, kunnallisneuvoksetar.
— Ei hän ole tyttäremme, vastasi kunnallisneuvoksetar jäykästi. Hän on vain lastemme seuralainen, jonka olemme ottaneet sanomalehti-ilmoituksen mukaan.