— Hänkö siis on Kaarina Holsti, puuttui maaherratar mielenkiinnolla puheeseen. Tyttäreni ovat kyllä puhuneet hänestä, he ovat tavanneet hänet Helsingissä.
Kaarina seisoi punottavin poskin ruokailuhuoneessa ja jakoi limonaatia ja leivoksia lapsille. Hänellä oli täysi työ pitää aisoissa Rallea, joka tahtoi ahmia vatsansa täyteen mitä erilaisimpia herkkuja ja yhtämittaa mankui:
— Limonaatia, lisää limonaatia. Ellet anna, menen sanomaan äidille.
Ikkuna oli auki ja ulkoa koivumajasta kuului nuorten iloinen puhelu ja nauru. Kaarina oli mielissään siitä, ettei hänen tarvinnut mennä sinne, hän ei ollut sillä tuulella. Kun lapset oli syötetty, alkoi hän auttaa Miettisen Amaliaa, joka laittoi tarjotinta kuntoon teen juontia varten.
— Kaarina, muuan tuttava haluaa tavata sinua, sanoi Sikke. Riisu esiliina yltäsi ja tule saliin.
— En minä nyt jouda, vastasi Kaarina lyhyesti.
— Etkö jouda, silloin kai minun täytyy tulla sinun luoksesi, kaikui iloinen, tuttu ääni. Kaarina katsahti hämmästyneenä ylös rinkilästä, jota hän parhaillaan leikkasi ja kohtasi parin veitikkamaisia silmiä.
— Erkki! Erkki Pohjola! Oletko sinä täällä?
— Kuten näet, ja olen kuluttanut suurimman osan ajastani etsimällä erästä itsepintaista nuorta neitosta.
Kyynelet kohosivat Kaarinan silmiin pelkästä ilosta. Hän tarttui Erkin ojennettuun käteen ja mutisi: